Isänpäivänä vol. 2
Viime vuonna tähän aikaan meillä vietettiin ensimmäistä isänpäivää. Muistan miten heräsin marraskuiseen säkkipimeään aamuun ennen viittä, köytin Pallen kantoliinaan ja koitin pitää hänet tyytyväisenä sen aikaa, että sain kahvit keitettyä ja laitettua kukat maljakkoon.
Tänään ollaankin hyshys-juhlavalmisteluissa jo vanhoja konkareita, eikä tarvinnut nousta ihan niin aikaisin. Kuudelta hain Pallen viereeni nukkumaan, jotta päivänsankari saisi nukkua toivomansa 12 ja puoli minuuttia pidempään. Nukahdettiinkin kyllä molemmat vielä ja herättiin ennätyksellisesti vasta kahdeksalta.
Tänä vuonna aamu ei ollut viime viikkoina sataneen lumen ja tankattujen unituntien vuoksi yhtään niin synkkä kuin vuosi sitten. Palle on myös jo niin iso, että hän osasi hiukan avustettuna keittää ”ishille” ”kuushi” kuppia kahvia, laittaa mansikat sauvasekoittimeen ja vaatia haluamaansa. ”Lisää”, ”maito” ”kiitos”, ”istu” ja ”maistaa” olivat lähinnä tänään mielen päällä.
Jo toisena isänpäivänään J sai herätä lempparimiehensä, Lauri Tähkän, aamulauluihin, rutistua halauksiin ja syödä tuoreita sämpylöitä. Yhä mietin miten siitä on voinut tulla noin hyvä isä. Ja ylipäätään sitä, miten Pallelle on sattunut näin timanttiset vanhemmat. Tiedän varmaksi, etten olisi puoliksikaan tällainen äiti ilman tuon miehen loputonta apua, kuuntelevaa korvaa ja paijaavaa kättä.
Samalla kun Palle on ihan huomaamatta kasvanut vauvasta pikku taaperoksi, on J:kin saanut isähommiinsa uudenlaista sisältöä. Kun viime vuonna vauvan kohdalla riitti vielä perustarpeiden huolto, oli äidin pään kasassa pitämisessä vähän enemmän haasteita. Nyt onkin sitten päästy levelille 2, kun pitää paijata kiukuttelevan äidin lisäksi ”ei”:stä loukkaantuneen Pallen päätä, etsiä sadannetta kertaa kirjasta pallot ja kikattaa kakkiaiselle. Maistaa sukista ja koirankarvoista haudutetut keitokset, istua piilopaikoissa hiljaa (tosi pitkään) ja olla vieressä silloin, kun unilelu ja nukkumatti ovat hukassa.
Joskus tuon isän päivät tuntuvat varmaan pitkiltä ja yöt lyhyiltä, kun palettiin on tulleet muutavassa vuodessa pitkän ajomatkan päässä olevat opiskelut, kalenteriin ahdettavat työvuorot, treenit ja talkoot, vähän päästään mykkyrällä oleva vaimo, koti ja ihana lapsi. Ja siihen vielä vapaana heiluneen vasemman käden ulottuviin on parkkeeranut se herkistä herkin, mutta kaikista rakkain koira, jolle kaikki on tätä nykyä ihan liikaa ”ei”, ”varo”, ”väisty” ja ”odota hetki”.
Ja silti se mies vaan pärjää. Pakkaa aamulla mukisematta vihkot reppuun, kaataa kahvin mukiin ja lähtee. Tulee takaisin, halaa, hymyilee ja on ihan vaan siinä. Illasta aamuun ja päivästä toiseen. Ihme mies.
