Hesarissa oli tänään juttua pariskunnasta, joka oli tehnyt vauvan synnyttyä eroamattomuussopimuksen. Sopineet, että kävi miten kävi, lapsen ensimmäisen vuoden aikana he eivät ainakaan eroa. 

Muistan jutelleeni J:n kanssa vuosi sitten jostain vähän vastaavasta. Kuulin niihin aikoihin nimittäin yhden arvokkaimmista kasvatusohjeista, kun Suomipopin Jaajo kertoi kaveristaan, joka oli tsempannut kaksostytöt saaneita vanhempia, että erosta ei sitten ensimmäisen vuoden aikana edes puhuta. Saa ärsyttää, harmittaa ja ällöttää, mutta erosta ei yksinkertaisesti saa puhua. 

Muistan tuon kuullessani vähän ihmetelleeni, että no eikös se tuo nyt ole jo vähän rajua. Ei se nyt niiiin rankkaa voi olla. Hah! Vähän niin kuin ne ”no ei se vauva nyt niiin paljon voi valvottaa” -ihmettelyni. Oi kyllä voi. 

Koitin syksyllä niinä mustimpina hetkinä pitää mielessä Jaajon rauhalliset sanat.

Kun toinen vaihtaa vaipan ihan väärin ja toinen jättää ne lojumaan ympäriinsä. Erehtyy mainitsemaan kasvaneista tisseistä samalla kun itse koitat maito roiskuen selvittää, miten ne saisi tyhjiksi. Kun koitat hikisenä heijata kitisevää vauvaa samalla jauhelihaa paistaen ja tiskikonetta tyhjentäen. Koska se lämmin ruoka nyt vaan on pak-ko saada pöytään ennen kuin toinen tulee kotiin. Ja kun se ruoka sitten on pöydässä, mies kotona ja kyyneleet kurkussa, toinen alkaa kertoa miten rankkaa töissä oli. Ja haluaisit heittää sitä maitotölkillä naamaan.

Kun koko elämän täyttävät itkun ennaltaehkäisy, loppumaton pyykkihuolto ja aamusta iltaan selviäminen. Jotta voisit taas painaa pään tyynyyn nostaaksesi sen siitä tunnin, hyvänä yönä kahden päästä. Laahustaa pimeässä vauvan luo, nostaa sen syliin ja aina, ihan aina, kumauttaa pään seinään vauvaa vuorokauden neljännettätoista kertaa ruokkiessasi. 

Siinä sitä kuulkaa tuppaa väkisinkin ihan huomaamatta hipumaan vähän hemmetin kauas siitä rakkaasta aviomiehestä. Tai ei edes huomaamatta, vaan vähän tahallaankin. Ihan vaan hakeutuakseen eri raiteille turhia törmäyksiä välttääkseen. Koittaa ihan hyväntahtoisesti selvitä hengissä siitä kaiken sekoittavasta hämmennystilasta. Pyyhkiä, paijata, pestä ja ruokkia – toivoa parasta. Toivoa, että se toinen on vieressä vielä silloin, kun siitä kaikesta tahmaisesta, mustasta ja kiukkuisesta on joskus selvitty. 

”Enpä muuten muistanut, että sinäkin olet täällä”, sanoin kerran puolen päivän maissa J:lle. Istuttiin sohvalla ja oltiin ihan puhuttukin päivän aikana. Silti oli hups vaan mennyt monta tuntia, tai no, monta kuukautta, ilman että oikeasti rekisteröin, että se ihminen on todella siinä. Vaihtaa niitä samoja vaippoja, huolehtii samoista kuumeista ja herää silmät turvonneina samasta sängystä. Istuu sohvalla, joka on ihan samassa kodissa meidän muiden kanssa. 

Melkein vuosi on mennyt ja tässä sitä ollaan, äitinä ja isänä, minä sen vaimona ja se minun miehenä. Nyt väsyttää jo vähemmän, naurattaa enemmän ja muutenkin elämä alkaa muistuttaa taas itseään. 

Onneksi on Jaajo. Muuten olisin tämänkin vuoden aikana alkanut vaan hötkyillä ja panikoida. Järkeillä sumussa haahuilevin aivoin, että eihän tästä parisuhteesta tule yhtään mitään. Ollaan ihan liian väsyneitä ja ihan liian pihalla. Niin oltiinkin, ja siksi olisi ollut aivan turhaa käydä pohtimaan yhtään mitään seuraavia päiväunia monimutkaisempaa. 

Sunnuntai-iltana olin käymässä jo nukkumaan, kun kuulin jätskikulhon kannen aukeavan. Istuttiin vierekkäisillä nojatuoleilla, katsottiin jalkapalloa ja syötiin yhdessä tuumin litra suklaajätskiä. ”Vähän niin kuin ennen vanhaan”, sanoi J ja tarjosi viimeiset suklaakastikkeet pöydän yli minulle kaavittaviksi. 

Siinä me oltiin: suuria murehtiva äiti, hassu isä, vähän liian herkkä koira ja ihana nukkuva tyttö. Niin, ihan hyvinhän se meni. Tosi hyvin.

(Kuvat: Johanna Hietanen Photography)