Synnytyskertomus, kausi 2, osa 2

Klo 00.10 Carean parkkipaikalla. Taas. Tärisen vielä raivokkaammin kuin edellisellä visiitillä. Hampaat kalisevat yhteen niin kovaa, että pelkään purevani kielen poikki. Jos aiemmin digitaalisen kellon numeroiden ymmärtäminen oli tuottanut haasteita, nyt kognitiivinen kapasiteettini on totaalisen kuormitettu pelkällä hetkestä toiseen selviämisellä. Kävellessäni kohti synnytysosaston ovea en enää näe tai kuule mitään. Nojailen käytävällä oleviin tolppiin ja etenen hitaasti, mutta määrätietoisesti kohti synnytysosastoa. Mietin hattivatteja. Käytävällä on ehkä muitakin ihmishahmoja, mutten jaksa kohdistaa katsettani kehenkään tai mihinkään. Kuuntelen kuulokkeista synnytyssoittolistaa ja puristan kauratyynyä. Olen liukunut omaan universumiini, missä ei ole mitään muuta kuin sisään- ja uloshengityksiä.

Kätilö tulee avaamaan oven. J kertaa hänelle tilanteen ja muistuttaa neuvolakorttini välissä olevasta synnytystoivelistasta. Tunnistan äänestä, että kyseessä ei ole enää vanha tuttu ihanuuskätilö, mutten jaksa välittää. Siirrymme käyrille ja lillun omassa todellisuudessani. Kätilö tulee takaisin, sammuttaa valot ja tuo minulle pyytämäni kipulääkkeen. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja sydämessäni läikähtää, kun huomaan hänen lukeneen kirjoittamani toiveet. Olin maininnut niissä, että hämärä ja hiljainen ympäristö auttavat minua tuntemaan oloni turvalliseksi.

Ajattelin, että haluaisitko mennä tuonne ammeeseen kun se ehdittiin juuri toiselle äidille täyttää mutta hän ei sinne ehtinytkään”. Jos jaksaisin, alkaisin itkeä silkasta helpotuksesta. Todellakin haluan lillumaan lämpöiseen veteen, mutten ikinä olisi sitä itse tajunnut pyytää.

nayttokuva_2018-12-08_kello_9.13.01_1.pngVaatteita riisuessani itken vielä J:lle, etten yhtään pysty rentoutumaan kun vaan tärisen holtittomasti. Hän halaa ja koittaa rauhoitella minua: ”Kyllä sinä pystyt, rauhassa vaan”. Huokaisen ja saan itseni rauhoitettua sen verran, että pääsen kiipeämään ammeeseen. J laittaa soittolistan soimaan ja sytyttää kynttilät. On niin ihanaa, että voisin taas vaan itkeä onnesta. Supistukset ovat varmaankin voimakkuudeltaan ihan samanlaisia kuin aiemmin, mutta tuntemukset ovat ihan toisenlaisia. Rento synnytys -kurssilla tunnetta kuvattiin kivun sijaan paineen tunteeksi ja jotain sellaista se siinä ammeessa lilluessani on. Aika ja paikka lakkaavat olemasta, kappaleet vaihtuvat ja supistus kerrallaan siirryn hetkestä toiseen. J juottaa minulle kylmää tölkkicokista ammeessa ja mietin, miten hetki on vähintäänkin yhtä täydellinen kuin parin vuoden takainen Corralejon all inclusive -loma. Ohikiitävän hetken mietin, että olenkohan totaalisen seonnut vai ehkä kuollut.

Kätilö tulee pyytämään minut altaasta käyrille. Otan cokikseni mukaan ja J peittelee minut keinutuoliin toppatakkinsa alle, etten ala taas täristä. Hän käy nukkumaan huoneessa olevalle sängylle, kun minä jatkan elämän täydellisyyden fiilistelyä. Kätilö puhuu koko ajan hellästi lähes kuiskaten ja selittää ihanan kärsivällisesti kuin pienelle lapselle, mitä milloinkin tapahtuu. Pääasiassa hän antaa meidän kuitenkin olla rauhassa kaksin. Katson ensimmäistä kertaa kelloa. Se on viisi. En tuolloin vielä edes tajua, että olen ollut ammeessa yli neljä tuntia, vaan helpotun suunnattomasti siitä ajatuksesta, että kohta on jo aamu. Mietin aamupalaa, Suomipopin Aamulypsyä, kahvin tuoksua ja töihin meneviä ihmisiä. Ensimmäistä kertaa koko homman aikana vakuutun, että siitä todella voi selvitä hengissä.

En kuitenkaan halua enää mennä takaisin ammeeseen, koska huomaan olevani todella väsynyt. Kuuden aikaan siirrymme synnytyshuoneeseen, saan ohjeet ilokaasun ja tens-laitteen käyttöön ja käyn makuulleni. Sängyssä supistusten sietäminen on paljon kivuliaampaa kuin ammeessa tai liikkeessä, mutta olen niin loputtoman väsynyt etten oikein enää pysy pystyssä. Supistuksia on tullut tiheästi melkein 12 tuntia. Yövuoro vaihtuu aamuvuoroon, saamme aamupalaa ja uuden kätilön. Yövuoron kätilö oli ihana ja minun tulee häntä lohduton ikävä heti, kun hän on toivottanut meille jaksamista ja lähtenyt kotiin.

Vuoron vaihduttua sisään pelmahtaa matamiksi myöhemmin ristimäni vanhempi kätilö mukanaan ensihoitajaopiskelija. Hän puhuu kovaan ääneen esitellessään itsensä ja jännittyneen oloisen opiskelijan. Olen kuitenkin jo niin kipeä, etten jaksa avata silmiäni tai muutenkaan juuri noteerata seuraamme liittyneitä uusia ihmisiä. Aamu etenee, saamme aamupalaksi sämpylät ja Aamulypsun Perälä koittaa pitää seuraa todella väsyneen oloiselle J:lle. Aika nopeasti radiosta kaikuvat puheäänet käyvät kuitenkin ärsyttäviksi ja pyydän laittamaan synnytystoivelistan takaisin. Olemme kuunnelleet sen läpi vähintään kymmenen kertaa.

nayttokuva_2018-12-08_kello_8.18.21.png

Yhdeksän maissa haluan ensimmäistä kertaa ihan totaalisesti luovuttaa. Olen niin väsynyt, etten pysty enää supistusten tullessa rentouttamaan itseäni, vaan makaan kivusta ja kylmästä täristen lämpöpeiton alla sängyssä. Saan kuiskattua J:lle, että soittaa kätilön paikalle, sillä tarvitsen jotain apuja hommasta selvitäkseni.

Mikäs täällä oli tilanne?”, matami tokaisee tarmokkaasti oven suusta.
Jotain kivunlievitystä kaipaisi nyt kyllä äiti, alkaa olla aika väsynyt”, J kertaa matamille ja opiskeijalle.
Jahas, koitappa vaikka tuota jumppapalloa. Hyvä välillä vähän nousta liikkeelle”.

Ei helvetti. Näytänkö siis tosiaan siltä, että jumppapallo A. auttaisi tähän olotilaan tai B. kykenisin olemaan pystyasennossa pyörtymättä. ”Ei kun kaipaan nyt kyllä jotain puudutusta, olen niin väsynyt etten enää pysty. Ja pystyn supistusten välissä makuuasennossa pienen hetken nukkumaan niin en pysty nyt kyllä tässä tilassa nousemaan”, koitan selittää matamille. Hän ei selvästikään usko, että jos kerran elämässäni sanon, etten jaksa tai pysty niin tilanne on silloin jo aika paha. ”Ai saat nukuttua? No ei kyllä kovin aktiivisessa vaiheessa olevalta synnytykseltä kuulosta!” Suljen silmäni ja hautaan pään syvemmälle lämpöpeiton uumeniin. Kyyneleet palaavat poskilleni. Viimeistään nyt olen todella valmis koko homman kanssa. Jos tämä ei ole synnyttämistä, niin toivon jonkun vievän minut todella kauas koko huoneesta ja mielellään myös kehostani, kun se ”varsinainen synnyttäminen alkaa”.

Soitan kätilön takaisin ja totean haluavani epiduraalin. Nyt. Ensimmäistä kertaa vuorokauteen hän tarkastaa kohdunsuun tilanteen arvioidakseen onko epiduraalin laittaminen järkevää. 6 cm. En jaksa enää edes ärsyyntyä senttimäärästä, vaan tyydyn kohtalooni. Viimeistään nyt, synnytyksen kestettyä reilu 15 tuntia, hyväksyn sen syystä tai toisesta etenevän tuskaisen hitaasti. Anestesialääkäri saapuu melko nopeasti ja hoitaa hommansa. Olin etukäteen pelännyt, miten ikinä pystyn olemaan neulan pistämisen ajan liikkumatta jatkuvalla syötöllä päälle iskevien supistusten kanssa. Matami kuitenkin pitelee jalkojani toimenpiteen ajan ja käski sen verran napakasti olemaan liikkumatta niin kauan kunnes annetaan lupa liikkua, etten edes ehdi pohtimaan vaihtoehtoja. Epiduraali vie pahimman terän kivuista hetkeksi.

Saan kerättyä voimia sen verran, että saan sanottua J:lle että haluaisin pyytää meille toisen kätilön. Sumuisista aivoista huolimatta ymmärrän, että tämä kätilö tulisi olemaan kanssamme ponnistusvaiheessa ja tiedän, etten selviä enää siitä matamin kanssa. Olimme puhuneet aiheesta J:n kanssa jo etukäteen ja hän tyytyy kohtaloonsa ja menee puhumaan asiasta kätilölle. Huoneeseen astelee seuraavaksi maailman ihanin kätilö, joka alkaa kertaamaan kanssamme tilannetta. Itken hänelle, että minua vaan pelottaa niin kovasti etten saa tätä lasta maailmaan. Hän ottaa kiinni olkapäästäni ja sanoo rauhallisen päättäväisellä äänellä: ”Kyllä sinä Reetta pystyt, me ollaan molemmat tässä koko ajan sinun kanssa.” Nielen kyyneleeni, nyökkään ja koitan viestittää kiitollisuuttani jollain hymyn tapaisella.

Kiitos epiduraalin ja kätilön rohkaisun, rentoudun niin, että kohdunsuu avautuu viimeiset neljä senttiä alkusynnytykseen verrattuna suhteellisen rivakasti. Kahdentoista aikoihin saan luvan alkaa ponnistaa. Tunnen koko ajan paremmin jälleen kivuliaiksi muuttuvat supistukset, mutta minkäänlaista ponnistamisen tarvetta en tunne. Olin etukäteen ajatellut, että haluan ponnistaa vauvan maailmaan omaan tahtiini sitten kun koen siihen tarvetta. Nyt olen kuitenkin niin loputtoman väsynyt, ettei tule mieleenkään alkaa keskustelemaan hengitellen ponnistamisesta kätilön ruvetessa ohjeistamaan juuri sitä pusaustekniikkaa, mitä en olisi toivonut omaan synnytykseeni ollenkaan. Mieleni valtaa Pallen synnytyksestä tuttu huoli vauvan jaksamisesta. Jos minä olen jaksanut lähemmäs vuorokauden jatkunutta synnytystä aivan viimeisillä jaksamisen rippeilläni, miten ihmeessä pienen pieni Monko jaksaa. Haluan vauvan ulos nyt heti. Ihan sama millä ponnistustekniikalla ja missä asennossa.

Saan ponnistella vauvaa hetken rauhassa itsekseni kätilön kanssa. Jossain kohtaa alkaa jo etäisesti tutulta tuntuva käyrien syynääminen. Kätilö kertoo vauvan olevan todennäköisesti jotenkin huonossa asennossa tai napanuora käyrän ympärillä. Siksi hommassa kuulemma on kestänyt ja siksi ponnistaminen ei tuota toivottua tulosta. Epiduraalin vaikutus alkaa hälvetä, mutta sisuunnun hoitamaan vauvan nyt vain syliini. Kätilö hakee apuvoimia ja asettaa jalkani jonkinmoiseen telineeseen helpottamaan ”mahdollisia toimenpiteitä”. Supistus kerrallaan ponnistan Monkoa lähemmäs syliäni ja maailmaa. Soittolistalla soi Emma Salokosken ”Pinnan alla”. Puristan J:n kättä rystyset kivusta ja epätoivosta valkoisina. En näe mitään muuta kuin J:n silmät ja omaani puristavan tutun käden. Ympäröivä maailma lakkaa taas olemasta. En jaksa enää välittää jatkuvasti sisälläni möyryävistä käsistä, jotka koittavat kääntää vauvaa parempaan asentoon. On vain me ja pienen pieni Monko, joka pitää saada kotiin. Kipu, äänet, nälkä ja väsymys häviävät johonkin toiseen todellisuuteen. Ponnistan kätilöiden ohjeen mukaan, minuutit vierivät, kohta myös tunnit.

Pian ymmärrän itsekin, että aikaa on kulunut todella kauan. Ilmeisesti liian kauan, sillä lääkäri alkaa asettamaan imukuppia Monkon päähän. Alkaisi olla aika tulla ulos. Olin etukäteen salaa toivonut, etten ainakaan joutuisi ”synnyttämään puoli-istuvassa asennossa kytkettynä mihinkään härpäkkeisiin”, ”saamaan lisäoksitosiinia” ja että ”vauva saisi syntyä nätisti itsekseen ilman ylimääräistä pakottamista”. Nyt tässä hetkessä, millään näistä ei ollut enää mitään väliä. Kunhan vauva vaan syntyisi turvallisesi.

nayttokuva_2018-12-08_kello_8.15.27.png

Kaiuttimesta soi Anna Puun ”Pieni ja hento ote”, kätilöt ja lääkäri alkavat yhtäkkiä supistuksen tultua puhua jotain toistensa päälle ja liikehtiä kovasti jalkopäässäni. Oma ihana kätilöni jatkaa kannustamistani ja sanoo, ettei tarvitse enää jaksaa kuin ihan pieni hetki ja vauva syntyy. Hengitän vielä kerran sisään ja ponnistan. Samaan aikaan ajattelen mielessäni, etten jaksa tai pysty ponnistamaan enää yhtä ainoatakaan kertaa. ”Nyt se syntyy”, joku sanoo. ”Voi mikä ihana”, sanoo toinen. Aivan ääretön helpotuksen ja rakkauden tunne vyöryy päälleni. ”Tältä se tuntuu”, ehdin miettiä ennen kuin avaan silmäni. Aivan ääretön onni.

Saan Monkon rinnalleni ja katson uutta isää. Haluaisin sanoa jotain, mutten osaa. Itken ja hymyilen maailman isointa hymyä. Chisu laulaa, ja kätilöt alkavat kursia vaurioita kasaan.

Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni

Painan pienen Monkon rintaani vasten, katson hänen ryppyisiä sormiaan ja kasvojaan. Tuollaisen täydellisen ihmisen me olemme tehneet ja saattaneet maailmaan.

Tervetuloa kotiin, Monko.

nayttokuva_2018-12-08_kello_8.24.03.png

Kommentit (4)
  1. Heippa, kiitos aivan ihanasta tekstistä. Kyyneleet tulivat silmiin viimeisillä riveillä. Olen ensisynnyttäjä huhtikuussa ja minua kiinnostaisi kovasti synnytysmusiikkilistasi. Minkälaisia biisejä sulla siellä oli? Sain muutenkin tekstistä paljon havaintoja, mitä haluan myös omaan synnytykseeni: hämärän huoneen, hiljainen ja rauhallinen puhe sekä rauhallinen musiikki. Tuollaiset reippaat matamit eivät sovi minulle ollenkaan, varsinkin jos puhe tulee kovalla volyymilla.

    1. Onnea vauvasta! Voinkin laittaa tuon soittolistan vaikka omana postauksenaan, jos siitä on muillekin iloa 🙂

  2. Voi mie nii uppouduin tähän tekstiin, et itken liikutuksesta kampin metroasemalla. Kiitos kun jaoit ja onnea vielä!

    1. Kiva kun luit! Kirjoitan niin harvoin nykyään, että mahdoton näköjään kirjoittaa jotenkin lyhyesti 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *