Viimeinen vaipanvaihto

Tunnen pikku piston sydämessä, kun mietin tätä uudenlaista arkeani. Sitä, kun leikkii samoja leikkejä päivästä toiseen, kantaa ees taas hoitopöydältä lavuaariin ja koittaa epätoivoisesti saada puolikkaan teelusikallisen puuroa osumaan joka suuntaan sättäävän vauvan suuhun. Aamusta, illasta ja päivästä toiseen.

Löysin nimittäin internetin syövereistä tällaisen runon. Saattoipa kyynel tai kaksi vierähtää poskelle, kun tajusin että tätähän tämä kasvattamishomma kai juuri on. Niitä ihan tavallisia hetkiä, joista muodostuu kokonainen elämä.

runo.jpg

(Teksti Tara McLean)

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen heikkona hetkenä miettinyt että voisikohan sitä jotenkin päästä hetkeksi takaisin vaikka opiskeluaikoihin. Kello kympin luentoihin, 45 minuutin sodexo-lounaisiin ja kahisevilta haalareilta kuulostaviin keskiviikkoiltoihin. Siihen kaikkivoipaan tunteeseen, kun luulee olevansa jo niin iso ja vastuullinen.

Onhan tämä meinaan melkoista. En ole mitenkään hävennyt tai koittanut kaunistella sitä, että elo vauvan kanssa on minusta välillä ihan saakelin rankkaa. Itkettävää, ärsyttävää ja väsyttävää.

Kun on kovin väsynyt, kuluu aika ihan huomaamatta sellaisena päivien ja öiden muodostamana mössönä. Minusta se oli ihan vasta, kun kaikki Pallen kanssa tapahtui ekaa kertaa. Oli ensimmäinen hymy, kääntyminen, kikatus ja omassa sängyssä nukuttu yö. 

Ihan yhtäkkiä ja pyytämättä noiden ekojen kertojen väliin on salaa hiipinyt viimeisiä kertoja. Ne on niitä, joista nousee tuttu pala kurkkuun ihan huomaamatta, kun viikkaa pieniä vaatteita takaisin äitiyspakkauksen laatikkoon tai heittää hoitopöydältä kuleksimasta ne nuken kokoisilta näyttävät vaipat. Eilen illalla heijasin Pallen pitkästä aikaa uneen sylissäni, kun se on jo monena iltana nukahtanut itsekseen omaan sänkyyn. Haistoin sen vauvan hajuista tukkaa ja mietin, että joskus tulee sekin itkuinen ilta jolloin hyräilen lapin äidin kehtolaulua vauva sylissä ihan viimeistä kertaa. 

minajapalleoulu.jpg
Joskus se ärsytti ihan suunnattomasti, miten muut koko ajan hoki sitä miten nopeasti se vauva-aika on ohi. Nyt viiden kuukauden jälkeen tajuan, että se on ihan liian totta. Vaikka ne mahakitinät ja yöheräilyt saa kenet tahansa normaalin ihmisen välillä ihan varmasti hulluuden partaalle, niin ne on kuin onkin kovin väliaikaista. Ihan tajuttoman hankalalta aluksi tuntunut imetyskin on alkanut viime aikoina tuntua jotenkin maailman tärkeimmältä asialta. Kirosin heti Pallen synnyttyä, että mitä ihanaa ja seesteistä siinä pahassa olossa ja tahmaisessa maidossa muka on. Mutta niin sekin ihan tavallisen tuntuinen asia alkaa saada varsin uudenlaisen merkityksen, kun tajuaa että se kaikki on kohta Pallen kanssa jo elettyä elämää. Vaivihkaa ruokahetkiin hiipivät nokkamukit, oma haarukka ja Happy Mealit.

Kuulen jo miten äiti sanoisi tähän, että ”oota vaan, kohta huomaat että Palle menee jo kouluun ja sitten muuttaakin pois kotoa”.

En odota, mutta niinhän se menee. Ihan jokainen laulettu unilaulu ja vauvan hymyn herättämä aamu vie tätä meidän pientä elämää ihan huomaamattomin pikku askelin koko ajan salakavalasti eteenpäin. Pois tästä mikä tänään on arkea, kohti jotain ihan muuta.

Kummasti vaan joka kerta, kun tätä kaikkea pohtii, nousee kurkkuun sellainen synkkä haikeuden muotoinen pala. Pelottaa, että tässäkö tämä nyt jo menee, minun koko elämä. Mutta niinhän se menee. Maanantaiaamun rauhassa juoduissa kahveissa, kello kahden umpiväsyneissä yösyötöissä ja päivän kymmenennessä kuivan vaatekerran vaihdossa. Niissähän se on. Se ihan tavallinen elämä. 

suhteet oma-elama mieli vanhemmuus
Kommentit (2)
  1. Tove Janssonin tytär
    9.12.2015, 18:04

    Itketti. Tää on aikamoinen reissu 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *