Viimeiselle matkalle – Rio De Janeiro

IMG_4869.jpg

 

Varasin väsyneenä hetken mielijohteesta lennot Rioon tapaamaan ystävääni, joka oli reissulla Etelä-Amerikassa kuukautta ennen kesälomaani. En tiennyt kohteesta mitään – vain lentolippujen hinnan, joka oli verrattain halpa suhteessa muihin alueen kohteisiin. Olin tietenkin innoissani. Lomalle kauas lämpimään, siitä tulee hauskaa.

 

Kunnes pelko iski.

 

Tein saman virheen, jonka teen aina ja kaiken kanssa uudelleen ja uudelleen. Googletin. Ensin vain ”Rio De Janeiro”. Eteeni lävähti uutisia, joissa kerrottiin armeijan ottaneen kaupungin haltuunsa, tai tilastoja, joiden valossa Rio on yksi maailman väkivaltaisimmista kaupungeista. Puolalainen turisti puukotettiin matkalla kaupungin suosituimmalle nähtävyydelle, Kristus-patsaalle. Argentiinalainen 25-vuotias puukotettiin rannalla kuoliaaksi sen jälkeen, kun hänet oli ryöstetty. 2329 murhaa vain viidessä kuukaudessa. Todella korkea riski joutua ryöstetyksi. Länsimaalaisten kidnappauksia. Panssarivaunuja kaduilla. Mielenosoituksia. Järkytyin. Enhän minä nyt tuonne voi lomalle lähteä!

 

”Is Rio De Janeiro safe?”. Kymmenet, jopa sadat kommentoijat kertoivat mitä kaikkea hirveää heille oli matkalla tapahtunut. Miten heitä oli osoitettu aseella, miten he olivat nähneet ammuskelun läheltä, tai autoja oli sytytetty palamaan. Ei helvetti. Ei kuulosta turvalliselta – voikohan lennot vielä perua?

 

Latasin puhelimeeni sovelluksen, jossa näkyi kartassa reaaliajassa ammuskelut. Kartta oli kauttaaltaan pienten punaisten pisteiden täplittämä. Mistä tuolta uskaltaa ottaa hotellin, kun missään ei näyttäisi olevan turvallista? Kyllä, kaupunki on valtava, mutta jos siellä uskaltaa liikkua vain yhden korttelin alueella, tulee lomasta suurella todennäköisyydellä melko tylsä. Lista ammuskeluista päivittyi jatkuvasti, ja raportteja aseellisista konflikteista tuli kymmeniä päivässä. Ruokin pelkoani seuraamalla sovelluksesta tilannetta päivittäin muutaman viikon ajan. Aloin nähdä painajaisia, joissa minua ammuttiin päähän.

 

Kuulin tuttavilta, että jopa muissa kaupungeissa asuvat brasilialaiset välttelevät Rioa kuin ruttoa. Sain paljon hämmentyneitä viestejä: ”Miksi sinä juuri sinne menet?” Äitini kysyi, miksen voi matkustaa normaaleihin matkakohteisiin, kuten Kreikkaan tai Portugaliin. Aloin epäillä itsekin. Onkohan tämä nyt ihan fiksu idea?

 

Vielä reissun ollessa jo lähellä harkitsin, että jättäisin liput käyttämättä. Toisaalta odotin kovasti myös ystäväni tapaamista ja näin reissussa mahdollisuuden kohdata pelot ja kasvaa vahvemmaksi. Keskustelin Suomessa ystävieni kanssa kuolemasta ja onnettomuuksista, ja varauduin pahimpaan. En hyväksynyt kalenterikutsuja syksylle, sillä olin varma, että tästä tulee viimeinen lomani. Yritin googletella kauniita reissukuvia ja -kertomuksia, mutta ajauduin aina varoitusten ja pelotteluiden pariin. Pelkäsin matkaa enemmän kuin odotin sitä.

 

Lopulta päivä koitti. Oli aika lähteä matkaan. Kahden vaihtolennon luulisi nostattavan lentopelkoisen pulssin riittävän korkealle, mutta yllätyin miten rauhallinen olin. En oikeastaan pelännyt lentoja, mieleni oli koko 30 tunnin matkan ajan päätekohteessa. Pyörittelin kauhukuvia päässäni ja pureuduin yksityiskohtiin, kuten siihen, millä pääsen turvallisesti kentältä kaupunkiin. Siinähän on se moottoritie, jossa ryöstellään paljon, kun ne tietää että kentältä tulevilla turisteilla on vielä arvo-omaisuus tallessa. Uber? Taksi? Bussi? Jokaisesta menee luodit läpi. Pääsisipä maan alla liikkumaan. Vai olisiko sekään turvallista? Palautin mieleni vähän väliä kuolemaan ja yritin hyväksyä sen. Siinähän tulee, jos on tullakseen, sanoin itselleni.

 

Kun pääsin perille, kysyin pitkän empimisen jälkeen nuorelta mieheltä, haluaisiko hän jakaa taksin kanssani. Jonkun seurassa matkustaminen tuntui turvallisemmalta. Hän naurahti, ettei tule kaupunkiin, vaan jatkaa suoraan kentältä rantakohteeseen. Huomasin hermostuvani. Vitkuttelin kentällä muutamia tunteja auringonnousuun asti, ja tilasin Uberin. Jo matkalla kuskin hätäinen olemus ja ruuhkat saivat käteni hikoamaan, ja mietin mitä helvettiä teen täällä.

 

Kirjoitan tätä tekstiä nyt, joten lienee selvää, että selvisin reissusta elossa. Rynnäkkökiväärit ja panssarivaunut ovat enää etäinen muisto, ja mieli takertuu onneksi positiiviseen. Reissu oli mahtava. Suurin vaaratilanne oli se, kun heittäydyin rannalla polvilleni ja laskeuduin pahaa-aavistamattoman ampiaisen päälle.

 

Reissun edetessä uskaltauduin kävelemään öisen Rion kaduilla yksin, pulahtamaan alastonuinnille pimeällä Copacabanalla ja kulkemaan autokyydillä hämärissä tunneleissa, joissa silloin tällöin ammuskellaan ohi ajavista autoista. Panikoin ääneen sähkösuihkuista, liikkumisesta busseilla ja takseilla, ja tuntemattomista ihmisistä, jotka tulivat tarjoamaan apua. Ystäväni totesi, että on varsinainen ihme, että olen pystynyt reissaamaan niin paljon elämäni aikana näiden kaikkien pelkojen kanssa. Otin sen kohteliaisuutena.

 

Matka kauas oli riemun, naurun ja rakkauden täyttämä. Vähintään pari kertaa päivässä tunsin kuitenkin paniikkikohtauksen lähestyvän, mutta sain ihme kyllä jokaisen niistä sivuutettua. Kun sydän alkoi hakata ja ahdistus iskeä päälle, turvauduin mantraan, jonka opin (ah niin ihanan) Paperi T:n kappaleesta. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.

 

Ja kaikki oli hyvin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *