Tervetuloa seuraamaan paniikkihäiriöisen pelkääjän matkaa!
Sain junassa keskellä ruuhka-aikaa päähäni, että edessä istuvalla miehellä on suuressa urheilukassissaan pommi, joka saattaa räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Tuijotin miestä päästä varpaisiin ja tein uhka-arvion: kyllä, vaarallinen henkilö. Katseessa jotain epäilyttävää, hermostunut kehonkieli. Kaikki ei ole nyt kohdallaan. Jäin pois seuraavalla asemalla, hengittelin hetken ulkona ja nousin seuraavaan junaan. Kuten arvata saattaa, sinä päivänä uutisissa ei näkynyt (onneksi) otsikkoja räjähdyksistä. Tapauksen jälkeen oli itseensä pettynyt olo: Olenko aivan tyhmä? Mistä keksin moista? Miksi annan pelon vaikuttaa elämääni? Mitä seuraavaksi? Onneksi kukaan ei tiedä. Syyllisyys, häpeä, nolostuminen.
Lentäminen, sairaudet, väkivalta, sodat, maailmanloppu, auton kyydissä oleminen, ukkonen, potkut töistä, hylätyksi tuleminen, painajaiset, kuolema, allergiset kohtaukset, ampiaiset, muurahaiset, sähköiskut, sokeaksi tuleminen, huvipuistojen laitteet…
Olen aina pelännyt vähän kaikkea ja kärsinyt pahoista paniikkikohtauksista.
Tunnen helposti turvattomuutta. Kun pelottava tilanne tulee eteen, tuntuu kuin aika pysähtyisi. Sydän hakkaa, on vaikea hengittää, aivot käyvät liian nopealla, alan tehdä hätiköityjä päätöksiä tai poistun tilanteesta nopeasti.
Murehtimisesta aiheutuva stressihormonien lisääntynyt tuotanto on tutkimuksissa yhdistetty aivojen kutistumiseen, älykkyysosamäärän alenemiseen, masennuksen puhkeamiseen, ennenaikaiseen ikääntymiseen ja jopa syöpään. Kun jännittää kaikkia ja kaikkea, kulkee hartiat korvissa ja juoksee elämää pakoon pikavauhtia. On toisaalta läsnä – kun kiinnittää huomiota pienimpiinkin asioihin ympäristössään – mutta keskittyy vain negatiiviseen. Tämä aiheuttaa pidemmällä aikavälillä toivottomuutta ja kyynisyyttä, mikä tekee elämästä onnetonta.
On siis paljon hyviä syitä lopettaa turhien pelkääminen ja antaa mennä vaan, mutta kuten jokainen pelkuri tietää, se on helpommin sanottu kuin tehty. Kun pelon tunne iskee, ei enää ajattele järjellä. Ei enää muista mitä hetki sitten luki ja oppi, vaan toimii vaistojen varassa, eli järjettömästi. Lopulta alkaa vältellä tilanteita, joissa saattaisi joutua pelkäämään.
Jo nuorena tajusin, etten voi antaa peloille valtaa, vaan minun pitää oppia käsittelemään ja hallitsemaan niitä. En kuitenkaan vielä moneen vuoteen ollut tarpeeksi kypsä tekemään asialle tarpeeksi. Vuosien varrella pelkoja kertyi lisää, ja vanhat pelot pahenivat. Altistin itseni tietoisesti vaaroille, sillä en halunnut rajoittaa elämääni neljän seinän sisälle. Matkustelin, tapasin uusia ihmisiä ja kokeilin vauhdikkaita urheilulajeja. Olin kuitenkin jatkuvasti onneton ja ahdistunut – nauttiessani uusista kokemuksista pelkäsin jo seuraavia eteeni tulevia haasteita ja vaaroja.
Noin vuosi sitten aloin tosissani työstää pelkojani. Kohtasin, myönsin ja monelle ystävälle myös kerroin ne suoraan. Vaikka hassultahan se tuntuu ääneen sanoa, että mietin tuota kesälomareissua vielä, koska olen varma, että koneemme kaapataan, räjäytetään tai ainakin perillä meidät ammutaan ryöstön yhteydessä.
Moni yllättyi ”kaapista tulostani”, ja kertoi pitävänsä minua rohkeimpana ihmisenä, jonka he tuntevat. Ongelmien kohtaaminen kuitenkin käynnisti prosessin, jonka myötä koen itseni nyt tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi ja vapaammaksi. Myös ystävyyssuhteet paranevat, kun huomaa, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen, ja voin näyttää läheisille myös heikkouteni.
Blogin perustin tarjotakseni vertaistukea kaltaisilleni pelkääjille – meitä on varmasti monia, ja jo tieto siitä, ettei ole yksin saattaa helpottaa ja kannustaa muitakin elämään täyttä, onnellista elämää. Käyn läpi pelkojani, ajatuksia niiden takana ja omia tapojani käsitellä niitä.