Koira, joka oli laventelia

 

Tunsin, kuinka ahdistus kuristi rintaa. Happi ei kulkenut ja ajatukset pyöri päässäni hyhmäistä ympyrää. Olin jälleen paniikkikohtauksen partaalla: ei ollut montaa päivää siitä, kun olin romahtanut keskellä lähikauppaa jonkinlaisen epileptisen kohtauksen kourissa. Olin yksin opiskelijakämpässäni ja pelotti. En ymmärtänyt miksi niin oli käynyt, enkä voinut luottaa ettei niin kävisi uudestaan. En voinut luottaa edes omaan päähäni.

 

En ollut koskaan tuntenut oloani yksinäisemmäksi, mutta en saanut itseäni soittamaan edes ystävälle, joka asui puolen kilometrin päässä. Olin nukkunut puoli vuorokautta, oli ilta ja minua väsytti taas. Mutta tiesin, että tässä olotilassa en pääsisi nukkumaan. Istuin sängyllä itseeni kääriytyneenä ja itketti.

 

Sitten Frija teki sen, mitä se teki joka ilta. Se hyppäsi sängylle viereeni, petasi hetken ja asettui pienelle kerälle. Lähelle, mutta ei aivan kylkeen kiinni. Se huokaisi hiljaa ja oikaisi itseään hieman. Kosketin sen silkkistä kylkeä, en ollut koskaan törmännyt samanlaiseen missään muualla. Sen turkki oli kuin vedestä ja ilmasta kehrätty.

 

Ei mennyt kauaa, kun se oli nukahtanut. Syvä myskin tuoksu täytti nenäni sen vaipuessa syvemmälle uneen. Kun seurasin sen tasaista hengitystä ja kylen läpi väreileviä sydämen lyöntejä, tunsin solmun sisälläni hiljalleen aukeavan, hengityksen tasaantuvan ja hartioideni laskevan. Sen läheisyys oli laventelia. Alkoi nukuttaa.

 

Heräsin aamulla Frija edelleen vieressäni. En pelännyt enää.

 

Menetin Frijan syövälle kaksi viikkoa sitten. Tein miten lupasin enkä antanut sen kärsiä. Nyt kärsin ikävästä ja mietin, kuinka monta päivää olisin vielä voinut odottaa.

 

En ole ikinä osannut sanoittaa koirattomalle, miksi koiran menettäminen tekee niin kipeää. Kai se on kuin yrittäisin selittää violettia värisokealle. Vaikka saisinkin hänet näkemään violetin, hän ei välttämättä arvostaisi sitä samalla tavalla kuin sinä itse.

 

Kaksi viikkoa elämä on pyörinyt vähän huojuvalla pohjalla. Kuin kello, jossa on löysä akseli. Koiran kuollessa kuolee niin paljon elämää – siihen on vaikea sopeutua. Jokaisesta hetkestä ja askareesta puuttuu jotain pientä. On kuin olisit unohtanut jotain, joka häilyy mielen reunoilla, etkä saa siitä enää kiinni.

 

Toisinaan mennessäni nukkumaan näen sen vieläkin sängyn kulmalla. Kun kävelemme metsässä, jään odottamaan että Frija saavuttaisi meidät taas. Haluaisin uskoa, että siinä se vielä on, jossain muodossa.

 

Frija oli kumppanini seikkailussa, varjoni, aarteeni. Ja minulla on sitä kova ikävä.