Muistoja läheltä
Yöttömän yön Lapissa vuorokaudenajat sekoittuvat toisiinsa niin lujasti, että päivänkierto lakkaa olemasta, eikä kellonajalla ole oikeastaan väliä. Aurinkohulluus kadottaa väsymyksen kokonaan, joten parin päivän vaelluksen jälkeen uni karisee silmistä aikaisin, vaikka keho ei olisikaan juuri levännyt.
Siispä takana oli pitkä päivä, kun päivällisen ja levon päälle päätimme lähteä kipuamaan vielä Noitatunturin huipulle. Tasapainoiltuamme kivipellon peittämää rinteen seinämää ikuisuudelta tuntuvan ajan, saavutimme viimein huipun, josta avautui ääriinsä avara maisema Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Istahdimme kaikki neljä, minä, mieheni, veljeni ja koirani riviin istumaan ja tuijotimme hiljaa. Lapin huippujen saavuttaminen on aina jollain tasolla jopa hengellinen kokemus.
Mitä kauemmas pääset, sitä uskomattomampia kokemuksia saat. Siitä huolimatta paras paikka on aina se, mihin voit mennä juuri nyt. Olen nyt ollut jumissa kaupungissa kohta pari kuukautta ja mieli harhailee tahtomattaankin viime reissuun: Yhden yön vaellukseen Simon Martimoaapan soidensuojelualueelle.
Se oli nelikuisen lapinporokoirapentuni Pikun ensimmäinen yö metsässä. Se antoi nenän viedä pieniä pennun jalkoja innokkaasti eteenpäin koko kahden päivän ajan. Meille ihmisille Martimoaapa tarjoili parastaan. Lauantai alkoi kevyessä sateessa, joka yön saattelemana muuttui pieneksi pakkaseksi. Tämä tarkoitti, että saimme herätä upeaan, sumuiseen ja puoliaurinkoiseen aamuun. Kostea lehmustojen ilma teki hunajaa syysviluisille keuhkoille.
Sateen uhka kuitenkin tapaa pelottaa suurimman osan kanssaretkeilijöistä, joten saimme kulkea aika rauhassa. Iltapäivän kääntyessä iltaa kohti päätimme suunnata lähimmälle autiotuvalle. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin Yle Puhe, tuvan lämmitys, kokkaus ja kahvi on yllättävän meditatiivista puuhaa, kun mitään muuta ei ole edes tarjolla. Kaiken mitä teet, voit tehdä kiireettä ja kaikessa rauhassa.
Iltaa kohden tuvasta etsi suojaa myös lapsiperhe parin koiran kanssa, joten päädyimme siirtämään oman leirimme riippumattoihin. Pentukin nukkui hyvät 12 tuntia raikkaassa ulkoilmassa, makuupussiin käärittynä.
Reissun paras hetki on aina aikainen aamu. Nytkin heräilin jo ensimmäisiin valon kajoihin, laiskottelin hetken ja hipsin hiljaa pihalle nuotiota tekemään pentu kintereillä. Tulen rätisyttäessä puita istuin itsekseni seuraamaan auringon matkaa taivaanrannasta ylös. Vaikka yleensäkin nautin seurasta vaelluksilla, nuo pienet aamuhetket, jotka ovat vain minun (ja nelijalkaisen varjoni), kuuluu ehdottomasti parhaisiin vaellusmuistoihin. Auringonnousut, luonnon ja eläinten herääminen… Oma matkaseurani nukkuu kaiken sen ohi.
Mutta juuri tuo on se hetki, jolloin ymmärtää olevansa juuri siellä, mihin on aina halunnutkin mennä.
