Vähemmän villi vaellus

DSC01565.jpg

 

 

Viimeisen vuoden olen hiljalleen toipunut masennuksesta ja se on saanut minut lukemaan. Kaikkea Nietzschestä aina Kate Mortoniin. Käytännössä ihan mitä vain, mistä voisi saada lohtua. Oma kriisinsä on ollut, että kirjat ei juuri näissä asioissa auta. Rankin työ täytyy tehdä itse.

 

Mieleeni on kuitenkin jäänyt Cheryl Strayedin omaelämänkerta Villi Vaellus (eng. Wild). Se on saanut päähäni romanttisen ajatuksen, että minunkin pitäisi vetäytyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen kohtaamaan itseni.

 

Siispä, viime sunnuntaina pakkasin laukkuni ja hieman pelkurimaisesti valitsin kohteekseni vilkkaan ja pikkuruisen Hossan ja nappasin vielä koirankin mukaan. Tavoitteena oli viettää ihan vain pari päivää luonnosta nauttien ja itseäni kuunnellen. Olin niin iloinen siitä, että ylipäätään uskalsin, että Kainuun maisemien avautuessa auton ikkunassa itkin hieman. Ilosta ja sitten nauroin.

 

 

DSC01486.jpg

 

Kyllähän minä itseni  kohtasinkin, mutta se ei ehkä ollut ihan sellainen kohtaaminen kuin olin ajatellut. Ensin harhauduin seuraamaan hiihtolatumerkintöjä keskelle suota, jonka jälkeen minulla kesti puoli tuntia saada jumiutunut trangian polttimon kansi auki. Illalla iskivät hyttyset ja selkäpinne.

 

En nukkunut silmäystäkään viiden tunnin yrittämisestä huolimatta. Osittain se johtui selkäkivuista ja jalkojen puutumisesta, osittain siitä, että tuvalle oli vaikea asettua ilman että puoliksi odotti sinne tulevan muitakin ihmisiä. Sitähän ei voi koskaan tietää millaisia ihmisiä he mahtaisivat olla.

 

Viimein, kello kahdelta aamyöstä, päätin luovuttaa ja pakata kamppeeni. Olin onnistunut sotkemaan trangian polttonesteeseen ja aikainen aamiaiseni maistui niin kitkerältä, että se jäi syömättä.

 

Huitoessani hyttysiä aamu-unisessa metsässä tunsin itseni hölmöksi ja vihreäksi. Sain tuijottaa itseäni silmästä silmään. Siis sitä versiota, joka kiroaa ja kiukuttelee turhautuneena kuin pieni lapsi. Olin väsynyt, kipeä ja sääsket olivat syöneet minusta kaiken mitä voi mahdollisesti syödä. Huikaisevan kauniista ympäristöstä oli vaikea nauttia, kun samaan aikaan kirosin päässäni kaiken maasta taivaaseen.

 

DSC01586.jpg

 

Viimein vaellus taputeltiin päätökseensä neljältä sinä aamuna. Piku oli jo viimeiset puoli tuntia hidastellut, mutta yhtäkkiä se kaivoi kaikki neljä jalkaansa maahan eikä liikkunut senttiäkään. Se tuijotti suoraan eteenpäin ja murisi hiljaa. Sen murina oli niin matala, että tiesin, että se ei ole haastamassa mitään – se on kertomassa minulle vaarasta. Edessä oli jotain, joka pelotti sitä. En tiedä mitä se oli, mutta reaktio oli sille uusi. Yritin metelöidä karkoittaakseni mahdollisen metsän elämän vähän kauemmaksi, yritin rohkaista Pikua. Mutta ei.

 

Viimein totesin, että turhaan yritän sen nenän kanssa kiistellä. Palasin parkkipaikalle, jonka ohitimme hetkeä aiemmin ja soitin taksin.

Täysin naurettava reissu siis. Paitsi ettei aivan. Onnistuin kuitenkin voittamaan sen väsyneen ja kiukuttelevan puolen itsestäni ja korjaamaan mokani. Polttimo aukeaa puukolla avittamalla ja eksyttyäni sain paikannettua itseni kartalle sekä etsittyä paremman reitin takaisin suunnittelemalleni polulle.

 

Eikä voi unohtaa, että kaikesta huolimatta Pikulla oli todella kivaa. Oikeastaan minullakin oli kivaa.

 

Päällimäisenä mielessä on lähinnä harmitus lyhyeksi jääneestä reissusta ja hatarat ajatukset Hossaan paluusta. Siitäkin huolimatta, että olen ollut kipeänä siitä hetkestä lähtien kun tulin kotiin.

 

DSC01583.jpg

 

Suhteet Oma elämä Mieli Höpsöä

Koira, joka oli laventelia

DSC00630.jpg

 

Tunsin, kuinka ahdistus kuristi rintaa. Happi ei kulkenut ja ajatukset pyöri päässäni hyhmäistä ympyrää. Olin jälleen paniikkikohtauksen partaalla: ei ollut montaa päivää siitä, kun olin romahtanut keskellä lähikauppaa jonkinlaisen epileptisen kohtauksen kourissa. Olin yksin opiskelijakämpässäni ja pelotti. En ymmärtänyt miksi niin oli käynyt, enkä voinut luottaa ettei niin kävisi uudestaan. En voinut luottaa edes omaan päähäni.

 

En ollut koskaan tuntenut oloani yksinäisemmäksi, mutta en saanut itseäni soittamaan edes ystävälle, joka asui puolen kilometrin päässä. Olin nukkunut puoli vuorokautta, oli ilta ja minua väsytti taas. Mutta tiesin, että tässä olotilassa en pääsisi nukkumaan. Istuin sängyllä itseeni kääriytyneenä ja itketti.

 

Sitten Frija teki sen, mitä se teki joka ilta. Se hyppäsi sängylle viereeni, petasi hetken ja asettui pienelle kerälle. Lähelle, mutta ei aivan kylkeen kiinni. Se huokaisi hiljaa ja oikaisi itseään hieman. Kosketin sen silkkistä kylkeä, en ollut koskaan törmännyt samanlaiseen missään muualla. Sen turkki oli kuin vedestä ja ilmasta kehrätty.

 

Ei mennyt kauaa, kun se oli nukahtanut. Syvä myskin tuoksu täytti nenäni sen vaipuessa syvemmälle uneen. Kun seurasin sen tasaista hengitystä ja kylen läpi väreileviä sydämen lyöntejä, tunsin solmun sisälläni hiljalleen aukeavan, hengityksen tasaantuvan ja hartioideni laskevan. Sen läheisyys oli laventelia. Alkoi nukuttaa.

 

Heräsin aamulla Frija edelleen vieressäni. En pelännyt enää.

 

Menetin Frijan syövälle kaksi viikkoa sitten. Tein miten lupasin enkä antanut sen kärsiä. Nyt kärsin ikävästä ja mietin, kuinka monta päivää olisin vielä voinut odottaa.

 

En ole ikinä osannut sanoittaa koirattomalle, miksi koiran menettäminen tekee niin kipeää. Kai se on kuin yrittäisin selittää violettia värisokealle. Vaikka saisinkin hänet näkemään violetin, hän ei välttämättä arvostaisi sitä samalla tavalla kuin sinä itse.

 

Kaksi viikkoa elämä on pyörinyt vähän huojuvalla pohjalla. Kuin kello, jossa on löysä akseli. Koiran kuollessa kuolee niin paljon elämää – siihen on vaikea sopeutua. Jokaisesta hetkestä ja askareesta puuttuu jotain pientä. On kuin olisit unohtanut jotain, joka häilyy mielen reunoilla, etkä saa siitä enää kiinni.

 

Toisinaan mennessäni nukkumaan näen sen vieläkin sängyn kulmalla. Kun kävelemme metsässä, jään odottamaan että Frija saavuttaisi meidät taas. Haluaisin uskoa, että siinä se vielä on, jossain muodossa.

 

Frija oli kumppanini seikkailussa, varjoni, aarteeni. Ja minulla on sitä kova ikävä.

 

IMG_3647-2.jpg

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään