Viimeisen vuoden olen hiljalleen toipunut masennuksesta ja se on saanut minut lukemaan. Kaikkea Nietzschestä aina Kate Mortoniin. Käytännössä ihan mitä vain, mistä voisi saada lohtua. Oma kriisinsä on ollut, että kirjat ei juuri näissä asioissa auta. Rankin työ täytyy tehdä itse.

Mieleeni on kuitenkin jäänyt Cheryl Strayedin omaelämänkerta Villi Vaellus (eng. Wild). Se on saanut päähäni romanttisen ajatuksen, että minunkin pitäisi vetäytyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen kohtaamaan itseni.

Siispä, viime sunnuntaina pakkasin laukkuni ja hieman pelkurimaisesti valitsin kohteekseni vilkkaan ja pikkuruisen Hossan ja nappasin vielä koirankin mukaan. Tavoitteena oli viettää ihan vain pari päivää luonnosta nauttien ja itseäni kuunnellen. Olin niin iloinen siitä, että ylipäätään uskalsin, että Kainuun maisemien avautuessa auton ikkunassa itkin hieman. Ilosta ja sitten nauroin.

Kyllähän minä itseni  kohtasinkin, mutta se ei ehkä ollut ihan sellainen kohtaaminen kuin olin ajatellut. Ensin harhauduin seuraamaan hiihtolatumerkintöjä keskelle suota, jonka jälkeen minulla kesti puoli tuntia saada jumiutunut trangian polttimon kansi auki. Illalla iskivät hyttyset ja selkäpinne.

En nukkunut silmäystäkään viiden tunnin yrittämisestä huolimatta. Osittain se johtui selkäkivuista ja jalkojen puutumisesta, osittain siitä, että tuvalle oli vaikea asettua ilman että puoliksi odotti sinne tulevan muitakin ihmisiä. Sitähän ei voi koskaan tietää millaisia ihmisiä he mahtaisivat olla.

Viimein, kello kahdelta aamyöstä, päätin luovuttaa ja pakata kamppeeni. Olin onnistunut sotkemaan trangian polttonesteeseen ja aikainen aamiaiseni maistui niin kitkerältä, että se jäi syömättä.

Huitoessani hyttysiä aamu-unisessa metsässä tunsin itseni hölmöksi ja vihreäksi. Sain tuijottaa itseäni silmästä silmään. Siis sitä versiota, joka kiroaa ja kiukuttelee turhautuneena kuin pieni lapsi. Olin väsynyt, kipeä ja sääsket olivat syöneet minusta kaiken mitä voi mahdollisesti syödä. Huikaisevan kauniista ympäristöstä oli vaikea nauttia, kun samaan aikaan kirosin päässäni kaiken maasta taivaaseen.

Viimein vaellus taputeltiin päätökseensä neljältä sinä aamuna. Piku oli jo viimeiset puoli tuntia hidastellut, mutta yhtäkkiä se kaivoi kaikki neljä jalkaansa maahan eikä liikkunut senttiäkään. Se tuijotti suoraan eteenpäin ja murisi hiljaa. Sen murina oli niin matala, että tiesin, että se ei ole haastamassa mitään – se on kertomassa minulle vaarasta. Edessä oli jotain, joka pelotti sitä. En tiedä mitä se oli, mutta reaktio oli sille uusi. Yritin metelöidä karkoittaakseni mahdollisen metsän elämän vähän kauemmaksi, yritin rohkaista Pikua. Mutta ei.

Viimein totesin, että turhaan yritän sen nenän kanssa kiistellä. Palasin parkkipaikalle, jonka ohitimme hetkeä aiemmin ja soitin taksin.

Täysin naurettava reissu siis. Paitsi ettei aivan. Onnistuin kuitenkin voittamaan sen väsyneen ja kiukuttelevan puolen itsestäni ja korjaamaan mokani. Polttimo aukeaa puukolla avittamalla ja eksyttyäni sain paikannettua itseni kartalle sekä etsittyä paremman reitin takaisin suunnittelemalleni polulle.

Eikä voi unohtaa, että kaikesta huolimatta Pikulla oli todella kivaa. Oikeastaan minullakin oli kivaa.

Päällimäisenä mielessä on lähinnä harmitus lyhyeksi jääneestä reissusta ja hatarat ajatukset Hossaan paluusta. Siitäkin huolimatta, että olen ollut kipeänä siitä hetkestä lähtien kun tulin kotiin.