Vaeltaminen on pakkomielteeni
Miten sä yhtäkkiä keksit vaeltamisen?
Joulutorttujen ja Hanna-tädin kakkujen keskelle laskeutunut kysymys sai minut hämilleni. Kysyjä oli rakas ystävä lapsuudestani: nainen, jonka olin tuntenut jo nelivuotiaasta. Olin juuri esitellyt innoissani ensimmäistä puukkoani, jonka sain perheeltäni joululahjaksi. Ystäväni katsoi minua huvittuneena, kuin ei olisi tuntenut minua enää ollenkaan.
En ymärtänyt, miksi se oli hänestä niin erikoista.
Ensimmäisestä kunnon eräreissusta oli jo parisen vuotta. Olimme mieheni kanssa päättäneet opiskelumme, tehneet töitä jo lähes vuoden ja ahnaasti kerryttäneet varastoon kaikkea vaelluksella tarpeellista (ja kuten myöhemmin opimme, myös tarpeetonta). Reitiksi oli valikoitunut kunnianhimoisesti Karhun Kierroksen kaikki 80 kilometriä.
Viimein ylipakkasimme rinkat naurettavan suurella määrällä ruokaa ja kuudella vesilitralla, ja astuimme sulamisvesistä mutaiselle polulle. Matkalla oli haasteensa. Neljä päivää myöhemmin Rukan rinnettä laskeutui likainen, haiseva, sääskien syömä, kipeä mutta onnellinen nainen. Sittemmin jalkani ovat hyvää vauhtia kerryttäneet kilometrejä ja tutkineet Suomen luontoa hieman joka kolkasta.
Nuo kilometrit ovat muuttaneet minua pysyvästi. Mitä kauemmas menen, sitä kauemmas haluan ja sitä enemmän uskallan. Olen itsevarmempi, aidompi ja ennen kaikkea rakastan omaa kehoani kaikkine puutteineen ja virheineen. Tiedän, että se kantaa minut kauas, kunhan pidän siitä huolta. Kai voisi puhua omasta henkilökohtiasesta Cheryl Strayed -kokemuksesta, vaikka omat matkani eivät ihan niin dramaattisia olekaan.
Ehkäpä se olikin se orastava uskallus, mikä ystävääni hämmensi? Vietimmehän me paljon aikaa metsässä leikkien, myöhemmin ihan vain kuljeksien ja oleillen. Olen aina ollut kotonani puiden ympäröimänä. En siis ikinä varsinaisesti keksinyt vaeltamista, vaan enemmänkin olen kasvanut vaeltajaksi. Saamistani kokemuksista olin haaveillut ja puhunut jo kauan, mutta uskallus ja itsevarmuus oli puuttunut.
Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni lopetin puhumisen ja tein, mitä halusin. Ehkäpä onnistuin siinä samalla yllättämään jokusen ihmisen, positiivisesti.
