Vieraana omassa kodissa

Minun kotona on asunut mörkö menneisyydestä jo pari päivää. Nimittäin mies, jota tapailin muutamisen kuukautta sitten.

Tapailimme pari kolme kuukautta kunnes homma kuoli kasaan hämmentävän hiljalleen, mutta kuitenkin äkkiä. Vielä ei ole minullekaan selvinnyt mitä kävi. En tiedä tietääkö hänkään. Molemmat olimme reissussa omilla tahoillamme. Parin viikon erossa olon jälkeen olin joutunut vaihtamaan numeroa. Molempien palattua törmäsimme sattumalta, mutta miehen viileän kohteliaan käytöksen syystä en uutta numeroa antanutkaan. End of story.

Tai olisi ollut end of story, jos en olisi itse jäänyt haikailemaan ja pohtimaan, että teinkö nyt oikein? Olisiko minun pitänyt vaan ottaa yhteyttä? Mutta miksi hän käyttäytyi niin? Oliko hän kuitenkin ottanut minuun yhteyttä? Pitäisikö soittaa? No ei pitäisi. Olenkohan loukannut jotenkin? Mikä minussa on vikana?!

Koska kyseessä sattuu olemaan kämppikseni kaveri, oli sanomattakin selvää, että tulemme törmäämään. Päätin jo tapailessamme, että en tee asiasta ongelmaa, jos homma kosahtaa. Ja aika hienosti olin selvinnyt. Vaikka välillä asia kaivaakin mieltä, olen elänyt tässä tietämättömyydessä melko onnellisesti. Ei edes ole pahasti haitannut, että yleensä törmätessämme en ollu hehkeimmilläni. Milloin olin hikisenä ja haisevana tulossa salilta tai pyyhe päällä eteisessä hiukset märkänä ja meikit poskilla. Ei haitannut, koska kohtaamisemme oli yhtäkkisiä ja pian ohi.

MUTTA tällä kertaa herra on asunut kämpillämme jo kolme päivää. Asianhan ei pitäisi haitata… mutta kyllä se vaan hitto haittaa. Eilen raahustin kotiin hirveän työpäivän jälkeen. Olisin halunnut olla pieruverkkareissa, mättää suklaata ja kuunnella huonoa musiikkia. Mutta ei. Mies oli täällä edelleen ja tietysti minun piti olla olevinaan. Ihan jos vaikka vahingossa satutaan törmäämään ja vaihtamaan kuulumiset. Mökötin yksin huoneessani ja hiippailin vessaan ja keittiöön, kun olin varma, että reitti on selvä. Olin kuin varjo asunnossamme. Kuin vieras. Vaikka hyvin tiedostin, että käyttäytymiseni on todella urpoa ja luultavasti ainut, jolle tilanne olisi kiusallinen on minä. Yli-ajatteleva ja analysoiva minä ei kuitenkaan pystynyt jättää huomioimatta, että parin kuukauden takainen ihastukseni oli asunnossa, elävänä, olevana, samaan aikaan minun kanssa, ja täysin minua huomioimatta. Päässäni alkoi taas surrata samat kysymykset.

Oli pakko päästä pois. Ja äkkiä.

Menin lenkille purkamaan ajatuksiani. Kovin kummoisia oivalluksia en lenkillä saanut enkä varsinkaan ratkaisua ”ongelmaani”. Tajusin kuitenkin (ehkä hiukan itsestäänselvän) asian. Closure on hyvästä. Kukaan ei halua saada pakkeja. Pakkien antminen ja varsinkaan saaminen ei ole kivaa. Luulin, että tietämättömyys on parempi vaihtoehto kun pelko saada pakit. Todistin tänään olevani väärässä. Ei ole.

Vaikka torjutuksi tuleminen kirpaisee sillä hetkellä, on tietämättömyys pidempi kestoista. Tietämättömyydessä sitä jää vatvomaan samoja asioita ja entä jos-ajatus jää kalvamaan mieltä. Ehkä me molemmat mietimme, että tässä tilanteessa on helpoin ratkaisu vain pyyhkäistä homma maton alle, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ehkä hänellä homma toimi. Minulle ei. Minä olisin tarvinnut syyn. Edes tekosyyn.

Tässä tapauksessa tämä oivallus ei paljoa hyödytä. En usko, että on hyväksi alkaa puimaan kuukausien vanhaa juttua enää.  Miksi näin kävi tai oli käymättä. Olen myös suhteellisen varma, että asia ei enää häntä paljoa liikuta. Mutta tulevaisuudessa tämä oivallus ehkä auttaa minua.

Tapasin tänään miehen, josta hehkutin täällä muutamia viikkoja sitten. Josta aluksi olin innoissani ja sitten kiinnostus lopahti. Pohdin, mikä olisi paras keino viestittää miehelle, että ei enää kiinnosta. Olin vähentänyt yhteydenottoja. Ei auttanut, hän pommitti minua edelleen viesteillä. Lopettaa vain kylmästi vastaaminen? Pistää viestiä, että nyt on niin paljon kaikkea, kattellaan myöhemmin (ja toivoa, että myöhemmin ei koskaan tule)? Vai vaan selittää miten asiat on?

Kaverini ja siskoni ehdottivat mm. viestillä ilmoittamista, vastaamatta jättämistä tai pikkuhiljaa hommasta irtautumista. Mutta näin mukava ja herttainen mies ei vain ansaitse ignooraamista minulta. Toivon saavani parhaassa tapauksessa hänestä vielä kaverin… tai edes välttymisen kiusallisilta hetkiltä bussissa/kaupassa/baarissa törmätessä. Lisäksi uskon, että näinkin lyhyessä tapailussa on hyvä päättää juttu jotenkin. Toivon, että hän kokee näin myös.

Teimme pitkän kävelylenkin. Nauroimme paljon. Aivan lopuksi kerroin, että en näe meitä muuna kun kaverina, mutta vietetty aika on ollut mahtavaa ja toivon näkeväni vielä häntä. Kyselin hänen mielipidettään. Olin näkevinäni sekunnin sadasosan mittaisen pettymyksen, jonka hän piilotti hymyn alle ja sanoi: On ollut ihan mahtavaa, mutta joo ehkä vaan ihan kavereina tulevaisuudessa. Sovittiin, että mennään lauantaina ryyppäämään. Ihan vain kavereina. Toivottavasti.

Uskon. että tein oikein. Kerrankin.