Olin kirjoittamassa pidempilaatuista blogipostausta liittyen siihen, kuinka olemme oman elämämämme herroja ja kuinka meillä on valta ohjata omaa elämäämme. Tänään uskoni tuohon alkoi hieman horjumaan.

Tiedättekö ne päivät kun kovasti yrittää ja yrittää, mutta mitään ei saa aikaan? Kun hymyilee maailmalle ja saa vain kurttuisia vihanaamoja takaisin. Kun tuntuu että kaikki se yrittäminen, ilo ja positiivisuus on turhaa.

Eilinen pähkinänkuoressa: Menimme kavereina ryypylle edellisessä postuksessa mainitseman herra C kanssa. Kaikki meni hyvin kunnes hän rupesi käyttäytymään hyvin ei-kaverillisesti ja yritti jopa suudella. Kahden tunnin terapiasession ja lohduttelun jälkeen pääsin kotiin jossa kämppikseni ja (edellisessä postauksessa mainittu) hänen kaverinsa olivat taas vaihteeksi kujalla ja pilvessä. Lohtua ei siis tältä porukalta asiaan irronnut.

Sunnuntai aamuna harmitti. Harmitti kaikki. Että olin yön ja aamun aikana saanut herra C NELJÄ viestiä. Että voitaisiinko nähdä ja jutella. Että vielä seuraava terapia tuokio lisää? Kiitos ei, nyt ei kykene. Enkä kyennyt antamaan pakkejakaan. Jätin siis miehen viestit roikkumaan. En vaan pystynyt antamaan pakkeja. Kahdesti… ei vaan itseasiassa kolmesti, eilinen mukaan luettuna.

Harmitti myös, että sunnuntaiaamun suunnitelmat oli mennyt ihan plörinäksi, ihan vaan siksi että kaverilla on niin jäätävä krapula. Ja että maksoin itseni kipeäksi ostamalla lentoliput Suomeen, mutta nyt tuntuu, että Suomessa ei ole mitää syytä vierailla.

Soitin sitten täkälaiselle kaverilleni. Ja siinä puhelun aikana purskahdin itkuun. Että kuinka vihaan tätä kaupunkia. Vihaan tätä paikkaa. Mutta kuinka Suomessa ei mikään odota, joten tämä paska kaupunki on kaikki mitä minulla on. Sitä kuinka yrittää parhaansa mukaan tehdä aina oikein. Haluaa miellyttää. Ja kuinka sekään ei riitä. Ja kuinka sitä hyvää ei tunnu saavan vain takaisin. Niin…ja kuinka perseestä on olla sinkku.

Kaveri lohdutti ja lupasi että pidetään hamppari illalliset ensiviikolla. Se sai ehkä vähän paremmalle mielelle.

Puhelun jälkeen vielä itkut ja parit tirauteltua (pakko sanoa, että en nyt ihan yleensä ole näin down) lähdin ulos.

Mutta mitä ihmettä? Kotiin palasikin aivan uusi ihminen. Ihminen joka jaksoi taas hymyillä. Jaksoi sanoa, että no tämä päivä oli kyllä ihan perseestä, mutta huomenna on parempi.

Tein siis pienen kävelyreissun rannalle. Dippasin jalkoja viileässä vedessä (ja vahingossa dippailin myös mekkoani). Kirmasin rannalla kun lapsi ja hypin meressä kun aivoton apina. Ja kuuntelin musiikkia. Ja lauloin mukana. Ja se kaikki oli ihanaa. Vapauttavaa.

Tein siis pikku listan tulevaisuutta varten asioista, jotka helpottaa minua silloin kun kaikki tuntuu olevan pielessä.

1. Nuku. Nuku hyvin ja pitkään. Väsyneenä kaikki on tuplasti vaikeampaa.

2. Liiku Urheilu oikeasti auttaa masennukseen. Siinä saa myös muuta ajateltavaa ja tulee tunne, että on saavuttanut jotain.

3. Mene ulos Raittiissa ilmassa on jotain magiaa. Se puhdistaa päätä ja ajattelu on ihmeen helpompaa ulkona.

4. Syö hyvin Tosi surussa älä mieti montako kaloria missäkin on. On ihan OK syödä tosi suruun ja ahdistukseen suklaata, jos nyt suklatuttaa.

5. Puhu Puhu jollekin. Kaverille, perheenjäsenelle.. kenelle vaan. Pura edes osa surusta ulos. Se auttaa. Jos todella tuntuu, että ei vaan kykene ja halua avautua kenellekään, niin kirjoita asiat vaikka paperille ylös. Sekin lievittää surua ja vitutusta tai ainakin ajatukset pystyy jäsentämään paremmin.

6. Mene rannalle Tämä on aika varma nakki. Ei siis varmasti ole mikään yleinen apu vaikeille päiville tai toimi välttämättä muilla, mutta minulle auttaa noin 99% varmuudella ainakin vähän. Mikä vedessä sitten on sellaista että se rauhoitta, en osaa sanoa. Mutta kun on vaikeaa, mene rannalle. Ei tekosyitä. Mene.

7. Itke Jos itkettää, niin itke. Turha niitä tunteita on piilotella.

8. Musiikki Siitä saa jotain ihmeellistä tukea ja voimaa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin toivotan kaikille hyvää huomista ja ripuksen enemmän iloa.