Tavalliseen tapaan kaikki muutokset elämässäni tapahtuvat yllättäen ja aivan liian nopeasti.

Kun sain opiselulupaikan vuosia sitten Kesi-Suomesta sain varoitusaikaa peräti huimat kaksi ja puoli viikkoa, kunnes oli aika muuttaa uusille seuduille ja asumaan aivan yksin ensimmäistä kertaa.

Kun muutin takaisin Helsinkiin oli homma vähän sama. Työpaikka tuli vähän tsägällä ja hups vaan, sitä taas paniikissa vuokrattiin kämppää eteenpäin ja pakkailtiin kiireessä kamoja kasaan.

Muutto ulkomaille tapahtui 4 viikon varoituksella ja taas tyttöä vietiin innostuksen ja paniikin sekaisin tuntein kohti tuntematonta.

Ei siis toki pitäisi yllättää vastaavanlaiset äkilliset muutokset elämässä. Sitä luulisi, että tähän on jo niin tottunut ja olisi valmis vaikka jo huomenna pakkaamaan kamat kasaan ja ottamaan lennot toiselle puolen maailmaa ilman suurempia jännittelyitä.

Taas kuitenkin pääsi käymään niin, että muutto takaisin Suomeen tuli kuin puskista ja taas ahdistaa ja jännittää. Takaraivossa oli kyllä kytenyt koko ajan ajatus siitä, että takaisin koto-Suomeen muutetaan, ainakin ennen joulukuuta. Päätin, että en ota nyt mitään turhimpia stressejä tästä muutosta. Teen töitä niin kauan kun jaksan, otan loparit kun siltä tuntuu ja sen jälkeen otan pari viikkoa ihan rauhakseltaan kunnes hyppään junaan ja huristelen kiskoja pitkin Suomeen.

Sitten sain sunnuntaiyönä hullun idean. Haen Suomeen opiskelemaan. Ja maanantai aamuna unenpöperöisenä ja nuhaisena laskeskelin kuinka kauan aikaa on mahdollisiin pääsykokeisiin.

Sydän hyppäsi kurkkuun.

Tajusin, että joudun sanomaan hyvästit tälle ihanalle kaupungille vain reilun kahden viikon kuluttua. Joudun sanomaan hyvästit näille ihmisille kahden viikon sisällä. Lähtö laskenta alkaa jo nyt!

On vaikea selittää miltä tuntuu. Tuntuu että on lähdön aika, mutta osa minusta tahtoisi jäädä. Tahtoisin jättää palan minua tänne, jotta minun ei tarvitsisi sanoa täysin hyvästejä. Tai vähintään venyttää lähtöä niin pitkälle kun mahdollista.

Toisaalta olen ihan intona siitä, että pääsen aloittamaan elämän uudestaan taas Helsingissä, mutta samalla myös pelottaa. Tuntuu ihan hölmölle pelätä ja jännittää takaisin omaan kotimaahansa ja kotikulmille muuttamista. Mutta silti pelkään että asiat eivät loksahdakkaan paikoillen. Tai jos Suomi ja Helsinki ei tunnukaan enää kodilta ja paikalta jossa näkisi itsenäs asuvan pidemmän aikaan. Että mikään ei ole yhtä hyvää kuin toivoin tai muistin.

Tänä iltana menen ulos ja tanssin paljon. Ja yritän unohtaa, että minulla on tasan kaksi viikkoa Edinburghia jäljellä.