Aina ei ole pakko suoriutua

Suorittamisen paine. Mistä sekin tulee? Jostain tulee se tunne, että pitäisi jaksaa tehdä kaikkea muutakin kuin vain sitä normaalin arjen pyörittämistä ja lasten hengissä pitämistä. Että pitäisi pitää koti tiptop siistinä, laittaa terveellistä kotiruokaa, keksiä virikkeellistä tekemistä jokaiselle viikon päivälle (mihin ei tietenkään kuulu minkäänlaiset screenit, koska sehän on välinpitämättömyyttä eli väkivaltaa, kuten Helsingin kaupunki meitä taannoin muistutti…), lukea iltasatu joka ilta, olla kärsivällinen ja rauhallinen, kaikinpuolin esimerkillinen äiti-ihminen.

Puolisoni on ollut ulkomailla melkein kolme viikkoa, ja alan olla oman jaksamisen äärirajoilla. Siitäkin tunnen syyllisyyttä, koska minulla on tukiverkkoja: omat vanhemmat ja siskot tunnin ajomatkan päässä (mummola on meille korvaamaton kakkoskoti), hyviä ystäviä Helsingissä jotka auttavat aina kun apua osaan pyytää ja vaikka en pyytäisikään, ja satunnaisesti käytän myös lastenhoitajaa jotta saan itselle aikaa hoidella asioita ihan rauhassa – tai joskus jopa vain nukkua tai juoda kupposen kahvia kuumana. Miksi siis en jaksa?

No. Aina en silti jaksa. Ja jaksaminenhan on yksilöllistä, eikä kenenkään pitäisi koskaan verrata omia voimavaroja jonkun toisen tilanteeseen. ”Kun mun pitäisi vaan jaksaa ja pärjätä” on maailman vaarallisin ajattelutapa, koska sillä ajaa itsensä aivan varmasti sinne loppuunpalamisen puolelle – ja sieltä ylös nouseminen onkin sitten jo paljon raskaampaa. 

Tänään meillä oli sellainen aamu joka kaataa vahvemmankin naisen. Esikoinen heräsi ensimmäisen kerran jo ennen kuutta, ja ilmoitti että äiti on tyhmä ja päiväkotiin hän ei aio mennä. Hän kiukutteli ja kitisi aikansa, kunnes lopulta nukahti uudestaan – herätettyään sopivasti siskonsa. Esikoinen jatkoi unia kahdeksaan, kun itse istuin sisko sylissä hereillä ja yritin saada häntä epätoivoisesti takaisin unille. Ei onnistunut, ja lopulta oli pakko luovuttaa – ja herättää esikoinen, joka olisi nyt tietysti halunnut jatkaa nukkumista varmaan ensi viikkoon asti. Siinä vaiheessa tiesin, että olimme jo auttamattomasti myöhässä. Esikoinen pitäisi saada päiväkotiin ennen yhdeksää, jos aion ehtiä 9:15 alkavaan muskariin kuopuksen kanssa. 

Järki-ihminen olisi tuossa vaiheessa päättänyt, että muskari saa jäädä. Mutta ei – joku pieni ääni siellä alitajunnassa kuiskuttelee typeriä ajatuksia siitä, kuinka sinne muskariin pitäisi vain ehtiä, se on lapselta pois jos se jää (taas) välistä, ja kyllä äidin pitäisi sen verran suoriutua että kerran viikossa saisi sen kuopuksenkin jonkun harrastuksen piiriin. Joten koko aamu oli pelkkää hoputtamista, kitinää, itkua, kiirehtimistä, huutoa, lahjomista, anelua, kiristystä. ”Voitko sä nyt pliis syödä sen sun aamupalan!”. ”Hei älä nyt sählää siinä, meillä on nyt tosi kiire!”. ”Miksi sun pitää aina temppuilla kun on kiire! Voisitko sä nyt vaan keskittyä!!” ”Miksi sunkin pitää pyöriä aina jaloissa kun on kiire, mee nyt siitä..missä se lapanen on..missä on toinen kenkä..missä on sun hattu..Miksi sä nyt riisut sitä pois, älä riisu sitä pois!!” – ja paras kaikista, naama punaisena huutaen: ”ÄLÄ HELVETTI HUUDA MULLE!! MEIDÄN PERHEESSÄ EI HUUDETA!” . No eipä ei. Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen – eikös se niin mene?

Ylläri ylläri, ei päästy muskariin. Tälläkään kertaa. Tällä kertaa itkupotkuraivarit eivät tulleet muskarin oven takana, vaan omassa eteisessä, klo 9:15 kun muskari olisi alkanut. Ei siis oltu päästy vielä edes ovesta ulos viemään esikoista päiväkotiin. Kuopus huusi suoraa huutoa ”ATTU, ATTU!!” – tarkoittaen hattuaan, jonka hän oli viisi minuuttia aikaisemmin repinyt päästään ja viskannut ties minne. Esikoinen huusi sen takia, etten antanut hänen ottaa päiväkotiin mukaan rikkaharjaa ja lapiota, jotka olivat kuulemma hänen ”Ninjago-miekkansa”. Lopulta sain jotenkin lapsille tarpeeksi vaatetta päälle että päästiin ovesta ulos, mutta ulko-ovella esikoinen pysähtyi ja alkoi nyyhkyttämään lohduttomasti ”äiti..anteeksi äiti…anteeksi…”. Kysyin mikä nyt on, ja lapsi sai nyyhkytyksen lomasta sanottua ”anteeksi, meillä on niin kiire ja nyt bussi menee.. mutta mun pitää päästä pissalle”.

Siinä hetkessä romahdin itse. En siksi, että olisin ollut lapselle vihainen – vaan siksi, että lapsi selvästi oletti minun olevan. Pelkäsi, että suutun siitä, että hänen piti päästä pissalle, kun oli niin kauhea kiire. Kiire minne? Ei minnekään. Ei meillä oikeasti ollut kiire minnekään. Muskari oli ja meni, eikä sillä ollut lopulta mitään väliä. Ei se kuopus katsele kalenterista että nyt jäi taas muskari välistä, eikä hänen musiikillinen kehityksensä ja tulevaisuutensa tästä ehkä kuitenkaan pysyvästi vaurioitunut. Mutta jotenkin näistä asioista tulee usein omassa päässä suhteettoman suuria: muskari ei ole vain muskari, vaan se edustaa jotain paljon suurempaa. Se edustaa äidin kykyä pitää paletti kasassa ja saada lapset oikeisiin osoitteisiin oikeaan aikaan. Kykyä suunnitella ja suorittaa. Kykyä järjestää lapselle virikkeellistä toimintaa. Ja kun se ei onnistu – kun seison harvase viikko siellä muskarin oven takana auttamattomasti myöhässä, äiti ja lapsi itkien, epäonnistuminen ei liity vain muskariin vaan identiteettiini äitinä. 

Ja siinä se ongelman ydin minulla onkin: että lataan itse niin suuria odotuksia ja vaatimuksia äiti-identiteetilleni, että koen jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta. Osittain se johtuu varmasti siitä, että tällä hetkellä koen, etten ole juuri muuta. Olen ”vain” äiti, joten koko identiteettini kietoutuu sen ympärille, ja kun en ole sellainen äiti kun kuvitelmissani haluaisin, koen että epäonnistun ihmisenä. 

Tietenkin olen paljon muutakin kuin äiti, mutta pikkulapsiarjen keskellä ne minuuden ja identiteetin palaset jotka eivät suoranaisesti liity äitiyteen hukkuvat helposti vaippavuorien, pyykkikasojen, tiskien, sormiruokasotkun ja pukluliinojen alle. Jossain siellä on se ihminen, joka osaa tehdä paljon kaikkea muutakin kuin olla äiti. Jossain on se tyyppi, joka osaa laittaa kasaan selkeitä ajatuksia ja argumentteja, joka nauttii väittelystä, joka osaa keskustella järkevästi aiheista jotka eivät liity vaippaihottumaan tai lasten talvivarusteisiin. Se tyyppi joka on ihan hauska ja rento, joka ei huuda, joka ei saa raivareita mitä pienimmistä asioista, joka arvostaa itseään ja tunnistaa omat vahvuutensa. Se tyyppi jonka hiuksista ei löydy ruoan jämiä ja jolla ei ole alushousut jalassa väärin päin. 

Luulen, että on aika kaivaa se tyyppi esiin ja pyyhkiä pölyt pois. Itseni ja lasteni takia. Hekin ansaisevat vanhemman, joka ei ole äiti-ihminen – vaan ihan vaan ihminen omana itsenään. Äitiys on järjettömän suuri osa identiteettiäni, mutta ei se tietenkään ole kaikki mitä olen. Ja luulen, että lapsenikin tykkäisivät siitä tyypistä, joka on joskus muutakin kuin äiti. Ja sitten yritän opetella itse muistamaan, että aina ei ole pakko jaksaa, suorittaa, onnistua. Joskus on ihan ok vain… olla. 

Tätä aamua en voi ottaa uusiksi, mutta ehkä huominen menee vähän rennommin. Pahoittelut sinulle, tuntematon vanhempi nainen joka kommentoit itkevän lapseni imetystä liikennevaloissa tänään – mutta valitsit väärän päivän jakaa mielipiteitä joita sinulta ei kysytty. Myönnän, että sain hieman purettua jotain syvempiä patoutumia napauttaessani takaisin. 

screen_shot_2018-10-25_at_12.36.51_pm.png

 

Lopuksi kerrottakoon vielä, että olen yhden ainoan kerran ehtinyt muskariin ajoissa puolison ollessa matkoilla niin että en ollut hikinen, puuskuttava, punainen, itkevä ihmisraunio. Se oli viime viikolla. Kävelin rauhassa kohti muskarin ovea, ja ajattelin että kylläpä me ollaankin ajoissa, kun ei ole edes muita rattaita vielä. Ja oltiinhan me ajoissa – viikko ajoissa, koska viime viikolla ei ollut muskaria. Oli syysloma. 

 

Kommentit (2)
  1. Jätä nyt hyvä ihminen tuo muskari. Miksi rakentaa itse tuo kiire ja kamala tunnelma aamuihin? Mitään syytä kiireeseen ei tuossa elämänvaiheessa ole, vaan luot itse kiireen. Lapsesi ansaitsevat kasvaa kaikessa rauhassa. Suorittamaan kyllä ehtii myöhemmin. Jos ylipäätään tarvitsee suorittaa.

    1. Heippa Ponskuli, ja kiitos vain kommentista ja neuvoista. Kuten saatoit huomata, mainitsinkin blogitekstissä että muskariin ehtiminen on ongelma silloin, kun olen yksin – eli kun puoliso on poissa. Toisen vanhemman ollessa kotona ongelmaa ei ole, koska hän vie esikoisen päiväkotiin ja minä ja kuopus saamme mennä rauhassa kotoa muskariin, jota MLL järjestää tuossa ihan nurkan takana. Pääsääntöisesti sekä lapsi että äiti nautimme kyllä muskarista, mutta sinne selviäminen on haasteellista silloin kun ei ole toista vanhempaa auttamassa aamun toimissa ja esikoisen päiväkotiin viemisen kanssa. 

      Mitä tulee tuohon kiireeseen, siihenhän tämä koko blogiteksti keskittyikin: että miksi sitä on itsellä sellainen olo, että pitää tehdä ja suorittaa, vaikka se joskus aiheuttaakin kenties ”turhaa” kiirettä ja kaaosta pikkulapsiperheen arkeen. Luulen, ja oikeastaan tiedän, että aika moni vanhempi ja erityisesti äiti kamppailee tämän saman dilemman kanssa. Uskon että lapseni saavat kuitenkin ”kasvaa kaikessa rauhassa”, huolimatta siitä että joskus tulee vaadittua itseltä turhia ja liikoja.

      Ja mitä tulee suorittamiseen: olen ihan samaa mieltä. Satuitko huomaamaan mikä blogitekstin otsikko oli..? Aina ei todellakaan tarvitse suorittaa. Joskus se vain tuppaa unohtumaan – mutta yritän koko ajan opetella sisäistämään tämän ajatuksen paremmin. Oppia ikä kaikki. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *