Cis-kaista kapenee – ja se on kaikkien kannalta vain hyvä asia
Viimeisen vuorokauden somekuplaani on hallinnut kaksi artikkelia: Anna-lehden juttu sukupuolineutraaliudesta jossa on haastateltu kahta asiantuntijaa: lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkosta ja kasvatustieteiden dosentti ja akatemiatutkija Tuija Huukia; sekä Helsingin Sanomien julkaisema, toimittajan Anna-Stina Nykäsen kirjoittama aivopier.. pakina, otsikolla ”Sukupuoli voi nyt olla vaikka salmiakki”.
En ole varma kumpi sai verenpaineeni nousemaan korkeampiin sfääreihin: Nykäsen otsikko, vai Sinkkosen koko ensimmäinen vastaus, jossa meni iloisesti sekaisin sukupuoli, seksuaalisuus, ja aika moni muukin asia. Nykäsen tekstin ei ollut tarkoitus olla sukupuolivähemmistöjä vähättelevä – mutta sellaisena se suurimmalle osalle lukijoista esiintyi. Sinkkonen toistaa samaa mantraa jokaisessa sukupuolta ja sen moninaisuutta käsittelevässä keskustelussa: pojat on poikia ja tytöt on tyttöjä, ja sukupuoli selittää pitkälle lasten ja ihmisten käyttäytymistä. Kumpikin onnistui puheillaan ja kirjoituksillaan erityisen hyvin pönkittämään uskomusta siitä, että kaikki binäärisestä sukupuolikäsityksestä eroava keskustelu on liian pitkälle vietyä pienen vähemmistön höpötystä, joka ei ole relevanttia suurimmalle osalle ihmisistä ja aiheuttaa lähinnä päänsärkyä poloisille cis-hetero-lapsille- ja -aikuisille, jotka eivät enää saa ihan rauhassa olla vain tyttöjä, poikia, miehiä, tai naisia, kun pitäisi olla jotain monimuotoisempaa ja erikoisempaa – kuten vaikka saatanan salmiakki tai raitiovaunu.
Siis herra mun vereni.
Ensinnäkin: Anna-lehden koko jutun asetelma on pielessä. Varhaiskasvatuksessa ei puhuta sukupuolineutraaliudesta, vaan sukupuolisensitiivisyydestä, joka tarkoittaa ihan yksinkertaisimmillaan sitä että jokainen lapsi saisi rauhassa olla juuri sellainen kuin hän omana itsenään ja yksilönään kokee olevansa ja ilmentää omaa sukupuoltaan juuri sillä tavalla kuin hän haluaa. Että lapsia ei pakotettaisi tai painostettaisi sukupuolen perusteella lokeroihin, että stereotypiat pidettäisi poissa päiväkodeista, että puhuteltaisi lapsia nimillä, ei tyttöinä tai poikina, koska sukupuoli Ei.Määritä.Ihmistä – että annettaisi lasten olla lapsia ja yksilöitä joiden kyvyt, odotettu käytös, pukeutuminen, leikit, tai mikään muu ei perustuisi siihen mitä heidän jalkojensa välissä on (koska sukuelin ≠ sukupuoli..). Kukaan ei sano, että ei saa olla tyttöjä tai poikia. Saa olla. Tyttöjä ja poikia on aina ollut, ja heidän olemassaolonsa on aina tunnustettu. Mutta on myös lapsia ja aikuisia, jotka eivät tunnusta kumpaakaan näistä sukupuolitermeistä omakseen. Jotka eivät koe olevansa tyttöjä, poikia, naisia tai miehiä, vaan jotain muuta. Ja heidän kokemuksensa sukupuolesta on aivan yhtä validi, aivan yhtä vakavasti otettava, kuin tyttöjen ja poikien. Se ei ole leikin asia eikä vitsi – kenenkään sukupuoli ei ole salmiakki tai koivu. Anna-Stina Nykänen on feministi jonka tarkoitus ei ollut tehdä pilkkaa sukupuolivähemmistöjen tai sukupuolen moninaisuuden kustannuksella, mutta tällä kertaa meni pahasti metsään kirjoituksellaan joka näyttäytyy vähättelevänä ja pilkkaavana.
Sukupuoli ei ole binäärinen katkaisin jota napsutellaan puolelta toiselle kahden vaihtoehdon välillä. Meille aikuisväestön edustajille ajatus sukupuolen moninaisuudesta voi joskus vielä tuntua monimutkaiselta, ja moni aikuinen (kuten Sinkkonen) sanookin usein että ei ole lapsille reilua ”sekoittaa” heidän päätään monimutkaisilla ja hankalilla ajatuksilla ja käsitteillä sukupuolesta ja sen moninaisuudesta – mutta tosiasia on, että nämä käsitteet ja ilmiöt eivät ole vaikeita ja monimutkaisia lapsille, vaan meille aikuisille. Me olemme kasvaneet maailmassa, jossa pääsääntöisesti on tunnustettu kaksi sukupuolta, joten siitä ajatuksesta irtaantuminen voi olla vaikeaa. Mutta lapsi, joka alusta saakka kasvatetaan maailmaan jossa sukupuoli on rikas ja monimuotoinen käsite, ei koe tätä vaikeana tai monimutkaisena. Ei sen ymmärtäminen ole hänelle sen vaikeampaa kuin binäärisen sukupuolikäsityksen. On lapsia jotka jo hyvin varhaisella iällä eivät koe oletettua sukupuoltaan omakseen – tai eivät kenties koe olevansa varsinaisesti tyttöjä tai poikia. Hei eivät ole salmiakkeja tai kummajaisia, vaan pieniä ihmisiä jotka joutuvat navigoimaan oman minuutensa kanssa maailmassa joka yhä kiivaasti väittää että koska jalkojesi välissä on sitä ja tätä, sinun tulee olla tyttö/poika, ja siitä johtuen yhteiskunta odottaa sinulta näitä ja näitä asioita. Heidän oikeutensa tulla tunnustetuiksi ihmisinä ja yksilöinä on aivan yhtä tärkeä ja validi kuin cis-henkilön, eikä sillä ole mitään merkitystä, että he ovat ”pieni vähemmistö”.
Sekä Annan artikkelin että Helsingin Sanomien artikkelin kommenttikentässä nousee esiin ajatus siitä, että on väärin ”hämmentää” tai ”pomputtaa” poloista cis-enemmistöä ”marginaalisen”, ”vain muutaman prosensin suuruisen” vähemmistön vuoksi. Että kohta tämä ”sukupuolivouhotus” kääntyy vielä liberaaleja ja feministejä vastaan, koska rivikansalaiset eivät vain jaksa enää nähdä omien sukupuolilokeroidensa kaventuvan entisestään. Teille haluan sanoa näin:
Jos kaikkien yksilöiden itsemääräämisoikeuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen hinta on se, että kautta historian enemmistöön ja etuoikeutettuihin kuuluneet henkilöt (lue: cis-heterot) joutuvat menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tekemään omalla hyvin leveällä kaistallaan tilaa muunlaisille ihmisille ja heidän oikeudelleen olla olemassa ja ottaa tilaa, niin se on vielä aika pientä siihen verrattuna minkälaista hintaa sukupuolivähemmistöt ovat saaneet maksaa ihan vain siitä hyvästä, että haluavat olla olemassa omanlaisinaan ihmisinä ja yksilöinä, tasavertaisina muiden kanssa. Se ei tarkoita sitä että sinä, cis-hetero, et saa olla juuri sellainen kuin olet. Kyllä saat. Se vain tarkoittaa sitä, että niin saavat kaikki muutkin – myös ne, jotka ovat erilaisia kuin sinä.