Se oli kevättalven aamu. Puoliso oli työmatkalla, ja yritin päästä ovesta ulos silloin noin 3.5v ja 8kk ikäisten lasten kanssa. Esikoinen piti saada päiväkotiin, ja kuopuksen neuvola olisi heti sen jälkeen. Mies oli ollut reissussa jo jonkin aikaa, ja oma jaksaminen alkoi olla aika heikolla tolalla. Olimme aikataulusta myöhässä, ja kaikilla pinna kireällä. Istuin eteisen lattialla, iskin esikoiselle puhelimesta videot eteen ja yritin toisella kädellä harjata esikoisen hampaita ja toisella pidellä itkevää vauvaa kainalossa jotta tämä ei tarttuisi kiinni sähköhammasharjaan. Aamupalaa en itse syönyt, tunti aikaisemmin kuppiin kaadettu kahvi jäähtyi vieressä penkillä. Hiki nousi otsalle, olin itse jo ulkovaatteissa jotta edes yksi meistä olisi lähtövalmis ajallaan. Tunsin, kuinka oma ahdistukseni ja stressini kohosi, vauvan kitinän voluumi tuntui kohoavan ja kohoavan, esikoinen kiemurteli ja kitisi ettei halua lähteä. ”Älä nyt häsää koko ajan, kohta sattuu kun sä et pysy paikoillasi! Oo nyt hetki paikoillasi, tää vauvakin kitisee niin älä sä viitti, sä oot jo iso poika..”, tuskailin esikoiselle. ”Äiti mä en HALUUUUUU mennä!! En haluu! Äiti mee pois, en haluu takkiiii, mee pois äitiiiii!”, esikoinen kiljui ja rimpuili lattialta ylös -ja noustessaan otti tukea penkistä jolla surkea kahvikuppini tönötti, kaataen penkin kuppeineen pitkin eteisen lattiaa, kuopuksen päälle, omiin kenkiinsä.

”VOI HELVETTI!! ENKÖ MÄ JUST SANONUT ETTÄ ÄLÄ SÄHLÄÄ!! KATO NYT!! MÄ EN JAKSA ENÄÄ!”

Karjuin. Tärisin. Itkin. Huutaessani tartuin esikoista kovaa käsivarsista. Vauva itki lattialla kaatuneen kahvin keskellä, ja minä puristin edessä seisovaa esikoistani raivon ja kiukun vallassa käsivartista sekunnin, kaksi – kunnes näin hänen kasvonsa. Kyyneleet valuivat pitkin lapsenpyöreitä poskia, ruskeat silmät olivat lautasen kokoiset. Lapsi alkoi nyyhkyttää, kutistui käsieni välissä pieneksi kuin yrittäen kadota maailmasta, ja nyyhkytysten lomasta sopersi ”äiti älä – mua pelottaa! Sä pelotat mua!”

Laskin irti sillä sekunnilla. Repesin hysteeriseen itkuun ja vedin esikoisen syliin tiukkaan halaukseen. Vauva itki vieressä lattialla, yritin vetää hänetkin kainaloon. Ja siinä me olimme kaikki kolme, kaatuneen kahvin keskellä, itkevänä ja nyyhkyttävänä ihmiskasana, toinen toisiimme kiinni painautuneina, kaikki yhtälailla peloissamme ja hämmentyneinä. 

Pääsimme lopulta liikkeelle ja sain esikoisen päiväkotiin. Kun myöhemmin neuvolassa ihana neuvolan työntekijämme kysyi minulta vauvan tarkastuksen päätteeksi että ”Miten sinä Emma voit ja jaksat?”, hajosin totaalisesti. Ja pyysin apua. 

Olin väsynyt. Ei, uupunut. Fyysisesti ja henkisesti. Olin jo jonkin aikaa huomannut pinnani olevan todella lyhyt, ja reaktioni päivittäisiin haastaviin tilanteisiin olivat äärimmäisiä ja vieraita. Huusin herkästi. Saatoin paiskoa ovia tai viskata kädessä olevan tavaran seinään. Olin lasten seurassa kireä, stressaantunut, ahdistunut – ja se näkyi heille. En pitänyt siitä, miten käyttäydyin lasteni seurassa ja miten reagoin normaaleihin tilanteisiin, kuten vauvan itkuun tai esikoisen kiukutteluun. Mutta kynnys pyytää apua tai puhua asiasta oli todella korkea. Pelkäsin tulevani leimatuksi, häpesin itseäni ja ajatuksiani. Eihän kukaan muu toimi näin, eihän kukaan muu menetä hermojaan tällä tavalla, koko ajan, joka päivä, ihan pienistä asioista. Minulla on asiat niin hyvin – on suhteellisen helpot lapset, hyvät verkostot, esikoinen on päiväkodissa, omat vanhemmat ja siskot tunnin ajomatkan päässä, elämässä paljon ihania ja rakkaita ihmisiä jotka tulevat aina tarvittaessa apuun. Tunsin syyllisyyttä siitä, että veisin jo tiukille venytettyjä julkisia resursseja joltain toiselta joka tarvisi niitä minua enemmän. Kyllähän minun pitäisi pärjätä, kyllä minun pitäisi jaksaa, kyllä minun pitäisi pystyä tähän. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Nyt muutama kuukausi myöhemmin en voi muuta sanoa kuin että luojan kiitos tuo kamala, ahdistava aamu ja neuvolakäynti osuivat samalle päivälle. Tunteet ja pelot olivat niin raakoina tunteina aivan ihon alla, että ei tarvittu kuin se yksi kysymys – miten sinä Emma voit? – ja padot aukesivat. Mietimme neuvolan terveydenhoitajan kanssa tarjolla olevia tukitoimia ja pohdimme mikä sopisi minulle parhaiten auttamaan arjen jaksamisen kanssa. Sain palvelusetelipäätöksen, jonka avulla pystyin käyttämään lastenhoitopalvelua kuopukselle, jotta sain pari kertaa viikossa aikaa itselleni. Joskus käytin sen asioiden hoitamiseen, joskus menin vaikka lenkille tai ihan vaan kahvilaan lukemaan kirjaa. Soitin samana päivänä perheneuvolaan, ja sovin keskusteluajan sinne. Ja sitten, vaikka minua pelotti, otin yhteyttä Maria Akatemiaan. Minua pelotti siksi, että Maria Akatemia on asiantuntija- ja kansalaisjärjestö joka tekee ehkäisevää väkivaltatyötä erityisesti naisten väkivallan parissa. Ei naisiin kohdistuvan – vaan naisten tekemän. 

Väkivalta.

Mikä kamala, pelottava, ahdistava sana. Minä en ole väkivaltainen ihminen. Olen kärsivällinen, rauhallinen, empaattinen, ymmärtäväinen. En missään nimessä agressiivinen tai väkivaltainen. En koskaan, ikinä, esimerkiksi löisi ketään paitsi itsepuolustuksena. Enkä koskaan, ikinä, satuttaisi lapsiani.

Mutta en myöskään uskonut karjuvani lapsilleni lähes päivittäin. Tai paiskovani ovia. Tai heitteleväni tavaroita. Tai tarttuvani lapseen niin kovaa. Enkä koskaan, ikinä, uskonut kuulevani lapseni suusta sanoja ”äiti, sä pelotat mua”. 

Ja minäkin pelotin itseäni. Pelkäsin, koska en tunnistanut niitä tunteita ja ajatuksia joita kävin läpi kun kiukku ja raivo tuntuivat ottavan vallan. Pelkäsin, koska niissä hetkissä koin, etten enää hallinnut omia reaktioitani. Pelkäsin, koska raja jonka olin joskus ennen vanhemmuutta asettanut omalle käytökselleni oli koko ajan siirtynyt kauemmas ja kauemmas – enkä enää halunnut jäädä odottamaan että kuinka pitkälle tuo raja voisi siirtyä, jos en tekisi tilanteelle jotakin.

Tuosta kevättalven aamusta on nyt puolisen vuotta. Olen käynyt puhumassa perheneuvolassa ja Maria Akatemiassa. Olen puhunut tunteistani ja ajatuksistani avoimemmin ystäville, erityisesti toisille äideille – ja oppinut, etten ole tunteideni kanssa yksin. Että moni muu kokee näitä samoja tilanteita ja ajatuksia ja pelkoja. Olen ottanut aikaa itselleni, ja alkanut pitää omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani parempaa huolta. Olen antanut itselleni luvan tuntea näitä tunteita, sillä tunteita ei voi kieltää – mutta voimme opetella käsittelemään ja hallitsemaan niitä paremmin ja rakentavammin. Voimme opetella olemaan lempeämpiä itseämme kohtaan ja hyväksymään sen, että kaikesta ei voi eikä tarvi suoriutua yksin. Voimavaramme ovat yksilökohtaisia, ja on aivan turhaa ja tyhmää vertailla omaa tilannetta toisten elämään. Avun hankkiminen ei ole osoitus heikkoudesta tai siitä että olemme epäonnistuneet äiteinä tai naisina, vaan osoitus siitä että tunnistamme, että nyt omien voimavarojeni rajat tulivat vastaan, ja ymmärrämme että avun pyytäminen on fiksu ja vastuullinen teko. Se apu mitä minä sain ja saan heijastuu lasteni elämään ja puolisoni elämään, ja kun oma hyvinvointini kohoaa, muiden perheenjäsenteni hyvinvointi paranee myös. Lapseni ansaitsevat äidin, joka uskaltaa myöntää kun ei selviä yksin – ja hankkii tarvitsemansa tuen ja avun.

Tästä kirjoittaminen on pelottavaa. Näihin tunteisiin ja tilanteisiin on liittynyt niin paljon häpeää, ahdistusta ja pelkoa, että kurkkua kuristaa nytkin, vaikka tilanteeni onkin huomattavasti valoisampi. Mutta on tärkeää että puhumme näistä asioista niiden oikeilla nimillä: uupumus, väsymys, burn out, stressi, ahdistus, väkivalta. Jos joku toinen äiti olisi kertonut minulle tämän tarinan, olisin vilpittömästi sanonut hänelle: Sinulla ei ole mitään hävettävää. Avun pyytäminen ei koskaan ole väärin tai huono asia – päin vastoin. Se, jos mikä, osoittaa vahvuutta ja rohkeutta. 

Joten minä kysyn nyt Sinulta: Miten Sinä voit? Onko kaikki hyvin? Tarvitseko Sinä apua?

Jos tarvitset, sano se ääneen. Apua on tarjolla. Tässä on minun käteni, ojennettuna sinua kohti. 

Sinä et ole yksin. 

*

*

*

Keskustele omassa neuvolassa oman kotikuntasi tarjoamista tukipalveluista. Niihin usein lukeutuvat perheneuvola, ehkäisevä perhetyö, palvelusetelit joiden avulla voi tilata kotiin esimerkiksi hoitajan, tai lastensuojelun tarjoamat palvelut. Lastensuojelun asiakkuus ei ole häpeä, vaan voi tarvittaessa tarjota perheelle elintärkeitä tuki- ja neuvontapalveluita raskaisiin elämäntilanteisiin.

Maria Akatemia tarjoaa monenlaisia palveluita, joista useat ovat netissä. Voit keskustella tai chattailla anonyymisti ammattilaisen kanssa omista peloista, tunteista ja ajatuksista, ja tarvittaessa sopia yksilötyöskentelystä tai osallistua vertaistukiryhmiin netissä tai livenä.