Synttärisavotta

Esikoinen täyttää 4 vuotta keskiviikkona, ja synttärijuhlat vol. 1 pidettiin lauantaina. Kun perjantaina klo 23 hiki otsalla väsäsin jotain s**tanan piirakkaa keittiössä, en voinut kuin pohtia: ketä varten minä tässäkin suoritan? 

41975507_1703028923159551_6630039078081396736_n_1.jpg

Kiinnostaako 4-vuotiasta lastani se, teenkö kinkku-paprika-piirakan vai lohipiirakan? Ei kiinnosta. Huomaako hän, että tomaatti-vuohenjuustopiirakan pohjataikinasta puuttui reseptissä peräänkuulutettu basilikasilppu? Ei huomaa, koska ei varmasti tule kyseistä piirakkaa edes maistamaan. Häntä kiinnostaa 1) aikoja sitten luvattu Ninjago-kakku (ulkoistettu, ihan niin hullu en ole että lähtisin moista edes yrittämään) 2) lahjat, ja 3) kavereiden kanssa riehuminen ja leikkiminen – todennäköisesti suunnilleen tässä järjestyksessä. Häntä ei kiinnosta se, ovatko servetit ja lautaset samaa värimaailmaa. Tai onko juhlissa  teemaa. Tai onko vichy jääkaappikylmää vai ei. 

Miksi minua sitten kiinnostaa? Jos en järjestä 4-vuotissynttäreitä neljä vuotta täyttävälle lapselleni, niin kelle sitten?

No muille vanhemmille. Itselleni. Maailmalle.

Omalla kohdallani yksi äitiyden mukanaan tuoma ilmiö on ollut se, että mittaan omaa arvoani ja onnistumisiani jollain täysin keinotekoisella ja naurettavalla äitiys-mittarilla. Siinä pisteet nousevat ja laskevat kuin kymppitonnissa konsanaan – ja synttärit, siinä vasta pisterysä. Mutta tosiasiahan on, että sellaisia Pinterest boardin arvoisia synttäreitä minä en vain saa aikaiseksi, en vaikka kuinka yrittäisin, koska en vain ole sellainen ihminen. Jostain syystä koen kuitenkin tarvitta yrittää, ja siinähän käy kuten kävi tälläkin kerralla: synttärijuhlien aamun vietän keittiössä kulhojen ja kattiloiden keskellä sihisten ja sähisten kaikille jotka uskaltavat tulla kymmentä metriä lähemmäksi. Lapset pyörivät totta kai jaloissa koko ajan, ja jauhoa löytyy lopulta enemmän tyttären hiuksista kuin taikinasta. ”Ei, et voi laittaa tänne karkkia sekaan.. kolme, neljä… EI, älä laita sormia sinne!! Missä sun sisko on.. EI, TUU NYT POIS SIELTÄ ASTIANPESUKONEESTA!! Ja mitä sulla on suussa?? Voi prkl, laitoinko mä nyt tonne jo 5 desiä vai vähemmän tätä jauhoa.. no varmaan siellä on tarpeeksi.. ei helvetti pitikö tää sekoittaa ensin ennen kuin mä lisään tuon…ETTEKÖ TE NYT VOI HETKEN PYSYÄ JOSSAIN MUUALLA LEIKKIMÄSSÄ???”

”Ei äiti, kun me niin rakastetaan sua! Mikset sä halua että me ollaan sun kanssa??”, vastaa heleä-ääninen melkein nelivuotias, ja syyllisyysmittari huutaa punaisella.

Joskus pysähdyn miettimään, miksi näillä asioilla on niin suuri merkitys. Minulle – tuskin kenellekään muulle. En nimittäin ihan oikeasti usko, että kukaan arvostelee tai kritisoi minua siitä, että lapsen synttärijuhlat eivät ole Strömsö-tasoa, koristeet eivät olleet itse tehtyjä (tai itse asiassa niitä ei juurikaan ollut..), ja donitsit olivat Pirkan pakaste (herkullisia, btw!) eikä omin kätösin väsättyjä. 

Luulen, että se on identiteettikysymys. En ole tällä hetkellä töissä, enkä myöskään vanhempainvapaalla mistään työpaikasta (raskautta edeltävä työni oli vuoden määräaikainen sopimus), joten juuri nyt, en tiedä mitä muuta olen paitsi äiti. Kun minulta kysytään ”mitä teet”, en tiedä mitä vastaisin. Joten jos mokaan (tai siis koen mokaavani) äitinä, se on ikään kuin epäonnistuisi siinä yhdessä ja ainoassa asiassa mitä teen ja olen. Minullahan ei ole ”muuta kuin aikaa” olla äiti ja väsätä niitä pirun piirakoita pitkin päivää ja suunnitella synttäreiden väriteemaa. Muttakunenhalua. 

Tosiasia on, että kaipaan elämää äitiyden ulkopuolella. Kiirettä, johon vedoten voisin ulkoistaa koko synttärisavotan jollekin ulkopuoliselle taholle. ”Itse en mitenkään ehdi, koska pitää saada sejase raportti valmiiksi ja silloinjasilloin on kokouksia, ja työmatkaakin pukkaa…”. Kaipaan sitä arkea, johon kuului asioita vanhemmuuden ulkopuolella. Kuopuksen täytettyä hiljattain vuoden olen alkanut rakentaa sitä elämää uudestaan pikkuhiljaa, mutta olen yhä syvällä identiteettikriisin ytimessä. Kuka muu minä olen, paitsi Äiti? Mikä muu minun tarkoitukseni on, paitsi pitää nämä kaksi pientä ihmistä hengissä ja toivottavasti onnellisina? Mitä minä itse edes haluan tehdä, paitsi tätä vanhemmuutta?

En tiedä. Jos joku keksii, kertokaa ihmeessä! 

Mutta, sitä Aha!-hetkeä odotellessa, järjestin yhdet synttärit. Ja koska en halunnut jättää päiväkotiryhmästä ketään kutsumatta, paikalla oli lopulta noin 18 lasta ja 10+ aikuista, eli sellaiset reilu 30 henkeä. Ruokaa oli riittämiin, kuuleman mukaan se maistui ihan hyvältä, lapsilla oli hauskaa, aikuiset juttelivat keskenään, ja vaikka yritin parhaani sytyttää leikkipuiston tuleen unohtamalla karjalanpiirakat uuniin, rakas puolisoni ehti onneksi estää senkin katastrofin ajoissa. Esikoinen ehti toki jättää varpaansa raskaan oven väliin noin 30 minuuttia ennen juhlien alkua, ja olen melko varma että sen varpaan kynsi lähtee varmaan vielä kokonaan irti – mutta, ei lähtenyt lauantaina, ja päätellen lapsen Ninjago-karate-liikkeistä, eipä se tuntunut häntä erityisesti vaivaavan (hurraa sokerihumalan parantava voima!). Kaiken kaikkiaan onnistuneet juhlat siis!

42044816_640833446311593_5878267179618533376_n.jpg

Juhlavieraiden poistuttua, kesken siivousurakan, synttärisankari marssi luokseni ja otti kädestä kiinni. Hän sanoi ”Hei kiitti äiti, oli tosi kivat synttärit! Mutta arvaa mitä mä olisin kyllä vielä halunnut?”

”No mitä?”

”Lohisoppaa.”

42058278_2216017085107439_5385457198941863936_n_0.jpg

 

Kommentit (2)
  1. Moi Annika! Ihana kommentti heti tähän uuden blogin ensimmäisille päiville! Tunnistan tuon 
    ”olisin pystynyt parempaan” fiiliksen ja ajatuksen niin hyvin, mutta on tosi hienoa että itse kuitenkin tiedostit omat voimavarasi ja pistit oman hyvinvoinnin suorittamisen edelle. Se on joskus niin vaikeaa – mutta sitäkin tärkeämpää! Toivottavasti tulevatkin blogipostaukset kolahtavat ja pysyt blogin lukijana jatkossakin! 

  2. Tosi kiinnostava ja hyvin kirjoitettu blogi, liityin heti seuraajaksi. Mä olin hurjan ylpeä itsestäni keväällä kun esikoisen 2-vuotissynttäreillä kaikki tarjottavat oli ostettu valmiina kaupasta. Kuopus oli tuolloin 3 kuukautta ja itse väsynyt kaikesta uudesta vauvan ja uhmaikäisen isoveljen kanssa. Tiedän että olisin pystynyt ”parempaan” jos olisi ollut pakko mutta silloisilla voimavaroilla oli huomattavasti fiksumpaa päästää itsensä helpommalla.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *