Ensimmäinen sana

Pikku-Koo on oppinut sanomaan ensimmäisen sanansa. Jos minulta olisi kysytty kuukausi sitten minkä uskon ensimmäisen sanan olevan, olisin arvannut oikein. Sen verran tärkeä asia tytölle on.

Ei, se ei ole äiti. Eikä isä. Ei maito, eikä tissi.

Pikku-Koon ensimmäinen sana on kuin irvailua ei niin kovasti eläimistä pitäville vanhemmilleen. Se on ”hauva”.

Tyttö rakastaa mummulassa asuvaa koiraa. Jo kuukausi sitten tärpästikkeli veti itsensä aivan jäykäksi ja alkoi puhista aina koiran ilmestyttyä näköpiiriin. Samalla tuo otus myös vähän pelottaa, sillä se antaa kovin märkiä suukkoja. Koiran perässä ryömitään, sitä tökitään ja vedetään korvista.

Monta päivää pikku-Koo on jo tiennyt, mitä hauva-sana tarkoittaa. Katse hakeutuu heti pikkuruiseen otukseen. Tänään hän kuitenkin sai äitinsä kiljumaan riemusta. ”Hauva”, hän sanoi heti aamusta koiran nähdessään. Toljotin suu auki ja epäilin korviani. ”Hauva”, tyttö toisti innosta puhkuen.

Vein hänet toiseen huoneeseen, jossa normaali jokeltelu jatkui. Ei hauva-sanaa. Hain paikalle koiran. ”Hauva”, tokaisi tyttö.

Sana on toistunut jo niin monta kertaa ja aina pelkästään oikeassa asiayhteydessä, että olen asiasta varma. Tytön ensimmäinen selvä sana on hauva.

Nyt minä alan harjoitella. ”Meille ei tule koiraa. Meille ei oteta koiraa. Oikeasti, sinä et saa koiraa. No, minkälaisen koiran sinä sitten haluaisit?”.

Eikun…