Kamala hirviö

Siinä se nyt taas on. Karvainen otus tuijottaa verenhimoisena, enkä minä tiedä mihin pakenisin. En uskalla edes räpäyttää silmiäni, ettei tuo kamala hirviö hyökkää sillä välin kimppuuni. Tunnen itkun puskevan väkisin läpi ja etsin paniikissa tuttuja kasvoja ympäriltäni. Pelastakaa!

Pikku-Koon vierastaminen on muuttanut muotoaan. Suurin osa ihmisistä saa todistaa kauniita hymyjä – ainakin niin kauan, kun tyttö saa istua turvallisesti äidin tai isän sylissä.

On kuitenkin yksi poikkeus ja se on siskoni mies. Häntä pikku-Koo pelkää kuin hirveintä hirvitystä.

Miehen ei tarvitse kuin katsoa vauvaa päin, ja tyttö on kauhusta kankea. Hän ei liikahdakaan niin kauan, kuin mies on näköpiirissä. Yleensä tilanne eskaloituu paniikkihuutoon.

Tilannetta ei helpota edes se, että hirviö on toisessa huoneessa. Ei, jos hänet voi kuitenkin vielä nähdä.

Mitään varsinaista syytä pelolle en ole keksinyt. Kammon kohde ei ole ottanut vauvaa koskaan yllättäen syliinsä, tai lähestynyt häntä muuten äkillisesti. Hänellä ei ole kova ääni, eikä hän varsinaisesti näytä pelottavalta.

Kaikista muista perheemme jäsenistä poiketen hän on vaalea. Liekö syy sitten tässä, mene ja tiedä.

Toivottavasti nämä kaksi voivat vielä joskus leikkiä yhdessä. Nyt on turha edes yrittää.