Kamala kuolemanpelko

Se iskee aina yhtä yllättäen. Salpaa hengityksen suihkussa, saa nieleskelemään sanomalehden ääressä, herättää kesken yöunien haukkomaan henkeä.

Pelkään viikatemiestä enemmän kuin koskaan elämässäni, mutta pelko ei liity omaan kuolevaisuuteeni.

Pikku-Koon syntymän jälkeen näimme mieheni kanssa silmissämme jatkuvasti kamalia välähdyksiä. Välillä mielessä kävi kuva kivilattialle tippuneesta vauvasta, välillä hän kieri alas portaita. Samat välähdykset siirtyivät meillä molemmilla myös uniin, jotka kummittelivat mielessämme useita viikkoja. Maassa kouristeleva vauva kallo murtuneena.

Viimeksi purskahdin itkuun aamiaispöydässä lauantaina, kun Aamulehdessä oli viisivuotiaan pojan kuolinilmoitus. Nappasin sitterissä rauhallisena istuneen pikku-Koon syliini, suukotin, suukotin, suukotin ja vannotin, että hän antaa minun lähteä tästä maailmasta ensin.

Pelkkä ajatus rakkaimpani menehtymisestä on niin kamala, että joudun helposti suunniltani. Kerran luulin pahimman pelkoni käyneen toteen.

Pikku-Koo nukkui tuolloin ulkona vaunuissa päiväuniaan. Kun hän oli koisaillut jo yli kolme tuntia, päätin mennä katsomaan. En nähnyt, hengittikö tyttö, joten päätin hieman havahduttaa häntä. Tyttö ei reagoinut kevyeen kosketukseen, joten paijasin häntä vähän kovempaa ja kutsui nimellä. Hän ei hievahtanutkaan. Nyt kurkkua jo kuristi, ravistin häntä hellästi ja korotin jo ääntä, ei mitään. Paniikissa nappasin vauvan syliini, jossa hän avasi silmät ja kurtisti kulmansa. ”Mitä hiivattia sä nyt oikein meinaat?” Vedet nousivat silmiini ja sydän pamppaillen rutistin vauvaani.

Kysyin kerran iso-Koolta, pelkääkö hän menettämistä. Hän sanoi ajatuksen olevan niin käsittämättömän kamala, ettei hän anna itsensä ajatella asiaa. Minä olin ihmeissäni, miten tuollaisen voi päättää?

Minä kun olisin mielelläni ajattelematta asiaa. Mutta en aina osaa.