Kömpyrä

Pysähdyn kesken astianpesukoneen täytön. Hiljaisuus saa ihon kananlihalle. Nyt on jo kiire.

Jos talossamme on pikku-Koon valveillaoloaikana liian hiljaista, tiedän heti mitä on meneillään. Jotakin kiellettyä. Yleensä löydän tytön joko a) suu täynnä mitä milloinkin lattioilta löytynyttä b) leikkimästä kännykällä, iPadilla, tietokoneella, pistorasialla tms. tai c) kiipeilemästä.

Tänään hiljaisen tytön suusta löytyi matkalaukusta kaivettu hammasharja. Ei tietenkään oma, koska tyttö ei pidä hampaiden pesusta, vaan minun hammasharjani. Hetken päästä siellä oli pikkuruinen pinni.

Kerran vessasta palattuani löysin pikku-Koon rauhassa istumasta sohvalta. Siinä hän nojaili selkänojaan muina naisina ja luki lehteä. Muuten ihan hyvä, mutta hän ei osaa tulla sohvalta alas jalat edellä ilman erillistä muistuttamista.

Sohvan lisäksi muita ihania kiipeilypaikkoja ovat muun muassa televisiotaso, rahi ja astianpesukone. Portaikko on onneksi viimeinkin saanut porttinsa.

Jo näin pienenä ihminen siis tietää, milloin kannattaa olla hiljaa. ”Jos en pidä mitään ääntä, äiti ei huomaa, että minä syön tätä käsikorua / leikin tällä älypuhelimella / kiipeän tuonne ikkunalle ja saan leikkiä ihan rauhassa”.

Hiljaisuus on siis tässä talossa vaaran merkki.