Kriisi-ikä
Kaikkien vauvanhuolto-oppaiden mukaan yhdeksän kuukauden ikäinen lapsi elää valtavaa murrosaikaa. Kehitys on hurjaa sekä henkisesti että fyysisesti, ja tämä ikä on ilmeisesti koko ensimmäisen vuoden suurinta muutosmyllerrystä.
Myllerrys saattaa oppaiden mukaan ilmetä kiukkuna ja oikutteluna.
Ei kai?
Viime päivinä
- meillä ei ole nukuttu öisin tuntia tai kahta pidempää pätkää kerrallaan (tai oikeastaan viime viikkoina, haukotus),
- päiväunille on menty vain muutaman tunnin räkkyämisen päätteeksi ja niitä on nukuttu maksimissaan tunti kerrallaan,
- äiti ei ole saanut mennä edes vessaan ilman vauvaa,
- lattialla ei ole ollut hyvä, sylissä ei ole ollut hyvä, lattialla ei ole ollut hyvä, sylissä ei ole ollut hyvä,
- pikkuruinen käsi on roikkunut koko ajan puntissa ja lattiatasolta on kuulunut jatkuva tyytymätön yninä,
- ruoka on mennyt alas vain kiukuttelun avittamana.
Meillä on siis viime päivinä sylitelty paljon ja jopa kotityöt on hoidettu tyttö joko lonkalla roikkuen tai manducassa ihmetellen.
Vauvan rätinää on helpompi kestää, kun sille tietää syyn. Sen vuoksi olenkin antanut entistä enemmän pikku-Koolle aikaa ja hellyyttä – syliä, suukkoja ja halauksia. Olemme lukeneet, laulaneet, tanssineet ja leikkineet aiempaa enemmän ja päiväunetkin on otettu usein kainalokkain.
Jos elämä ahdistaa, on ahdistus helpompi selättää toisen ihoa vasten. Niinhän se on aikuisenakin?
Myönnän kyllä, että välillä pinna on koetuksella. Se kuitenkin sallittaneen?