Mikä ristus ny o, ku ei aharista

Otsikon eteläpohjalainen sanonta sen kiteyttää; elän elämäni onnellisinta aikaa, ehdottomasti. Havahduin tällä viikolla siihen, että oman rakkaan perheeni lisäksi minulla on elämässäni rikkaus, joka sulostuttaa arkeani valtavasti.

Tuo rikkaus on ystävät. Olen kaiken lisäksi vieläpä niin onnekkaassa asemassa, että heistä moni jakaa kanssani samankaltaisen elämäntilanteen.

Pikku-Koo kamuineen.

Seinät eivät kaadu huonoinakaan viikkoina niskaan, kun päivänsä voi viettää parhaassa mahdollisessa seurassa. Kaloreita ei lasketa, kun kahvikupin (tai kolmen) viereen ladotaan kakkua, croisantteja, keksejä ja suklaata.

Maanantaina saimme kylään kaksi netissä tapaamaani äitiä vauvoineen. Heistä on tullut meille todellisia sydänystäviä. Tiistaina tapasin lounaan ja kirpparikierroksen merkeissä rakasta ystävääni, jonka tapasin ensimmäisessä Tampereen-työpaikassani vuonna 2000. Hänen pieni suloinen tyttövauvansa on kummityttöni.

Tänään luvassa on mammautuineita ex-kollegoita lounastapaamisessa ja sen jälkeen iskemme valokuvanäyttelyyn opiskeluajoilta vierelleni jääneen rakkaan ystävän ja hänen pienen poikansa kanssa.

Loppuviikolla kylään on tulossa vielä toinenkin opiskeluaikainen ystävä poikineen.

Olen onnistunut tekemään elämässäni jotakin oikein, kun niin moni ihanaakin ihanampi ihminen haluaa viettää kanssani vapaaehtoisesti oikein. Enkä voisi olla kiitollisempi. Asia kun ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kunpa rakas tyttäreni saisi tulevaisuudessa vierelleen yhtä tärkeitä ihmisiä.