Neuvola. Toisille kauhulla ja toisille innolla odotettava tapahtuma. Ja kaikki riippuu yhdestä asiasta: ihmisestä.

Ystävieni kanssa keskustellessani olen huomannut, että neuvolantätejä on hyvin erilaisia. Osa tuijottaa tiukasti normikäyriä, osa katsoo lasta. Toisilla terveydenhoitaja vaihtuu tiuhaan, toiset saavat/joutuvat nauttimaan yhden ja saman ihmisen palveluksista.

Meidän neuvolantädiksemme on osunut yksi harvinaiseksikin luokiteltavissa oleva laji; maalaisjärkinen ja ihana ihminen, joka kuuntelee ja ymmärtää.

Onnekseni sama ihminen on seurannut vierelläni jo alkuraskaudesta asti. Koko raskauden ajan hän oli tukipilarini, joka viittasi kintaalla raskauskilosuosituksille ja muulle nipotukselle. Joka kerta hän kehui olemustani ja kannusti kuuntelemaan oloani.

Kaksi viikkoa ennen pikku-Koon syntymää huomattiin vauvan olevan laskeutunut ja kiinnittynyt. ”Noin kaksi viikkoa menee”, neuvolantäti sanoi. Hän oli oikeassa.

Pari päivää ennen synnytystä kävin tarkastuksessa. Oli torstai. ”Sinulla taitaa olla viikonloppuna vauva sylissä”, hän totesi. Synnytyksen jälkeen soitin naiselle, etten tulekaan ensi viikon tarkastukseen, ainakaan yksin. ”Voi onnea!”, hän kiljahti jo ennen kuin ehdin esitellä itseni (numero oli ilmeisesti tallessa). ”Huomasin koneelta, että joku asiakkaistani on synnyttänyt ja toivoin heti, että se olisit sinä”, hän jatkoi.

Pikku-Koo on kulkenut koko elämänsä painossaan -10-käyrän tietämillä. ”Hyvin kasvaa omalla käyrällään”, lukee neuvolakortissa. ”Kyllähän tytön olemuksesta näkee, että hän voi hyvin”, nainen sanoi kun painoa ei ollut juurikaan tullut parissa kuukaudessa.

Pikku-Koo ei vielä konttaa eikä juurikaan nouse seisomaan. ”Liikkuu ikätasoisesti.” Tiedän, että samanpainoisia ja samassa vaiheessa liikkumisen opettelussa olevia on tässä vaiheessa jo patisteltu terapeuteille.

Kerran mietin ääneen, että pidänkö lastani liikaa sylissä, kun en oikein malta laittaa vauvaa lattialle. ”On tässä maailmassa lapsilla kurjempiakin kohtaloita”, hän totesi ja kehotti jatkamaan samaan malliin.

Lähden joka kerta neuvolasta kotiin hymy huulillani. Tässä muutamia neuvolantädin suusta kuultuja lauseita, ymmärrätte näiden jälkeen varmasti miksi.

”Sinä olet kyllä malliesimerkki raskaana olevasta naisesta. Säteilet ja voit niin hyvin.”

”Teidän perheeseenne vauvan on kyllä hyvä syntyä.”

”Lenkkeiletkö sinä paljon, kun olet niin nopeasti hoikistunut synnytyksen jälkeen?” (Pinnallista joo, mutta tällaiset kommentit tuntuvat rähjääntyneen äidin mielestä melkoisen hyvältä.)

”Sinä se sitten osaat kuunnella lastasi ja edetä hänen kehitystasonsa mukaisesti. Tosi hieno juttu.”

”Ei minulla tälläkään kertaa ole antaa mitään neuvoja, teillä on siellä kotona kaikki niin hyvin.”

Tämä terveydenhuollon ammattilainen on mielestäni sisäistänyt hyvin yhden tärkeimmistä rooleistaan; antaa äidille hyvää mieltä ja uskoa itseensä. ”Hyvin pyyhkii, hienoa sinä.”

Vein jouluna naiselle pienen lahjan ja kortin, jossa kiitin kuluneesta vuodesta. Hän soitti liikuttuneena ja kiitteli vuolaasti. Pienellä eleellä sain antaa edes vähän hyvää mieltä myös takaisin.

Voisikohan tämä nainen antaa kursseja muille neuvoloiden työntekijöille? Ja mitä ihmettä me teemme, kun hän muutaman vuoden päästä siirtyy eläkkeelle?

Nyt kiinnostaisi kuulla; millainen on sinun neuvolantätisi?