Kannibaali is back. Mutta hampailla.

Tällä kertaa pureminen oikeasti sattuu. Pikku-Koon uutuuttaan kiiltelevä hammas tuntuu yhtä hirveältä, kuin Fiskarsin terävin fileerausveitsi lihaan tuikattuna.

Pari päivää paidan etumus oli veressä ja tilanne kestämätön. Pikku-Koo puraisi heti, kun sai tissin suuhunsa. Ja sitten huusivat sekä äiti että tytär.

Kiljaiseminen ei auttanut, eikä nenästä kiinni ottaminen. Imetyksen lopettaminen heti puraisun jälkeen ei tehonnut sekään. Valvoimme pari yötä kiljuvan vauvan kanssa.

Olin jo valmis luovuttamaan koko imetyksestä. Onhan kahdeksan ja puoli kuukautta jo ihan hyvä aika.

Päätin kuitenkin vielä lueskella imetystukilistan vinkkejä ja aloin ajatella. Pikku-Koo tuntuu turhautuvan, kun maitoa ei heru rinnasta enää tarpeeksi nopeasti. Ja muuten hei, olen ollut viime päivät todella kipeä, olekohan muistanut juoda tarpeeksi?

Passitin miehen kauppaan. ”Rintakumeja, mehuja ja kotikaljaa”, sanoin puhelimessa. Iso-Koo oli oma-aloitteinen ja toi myös nännirasvaa (hyvä meidän mies!).

Keitin monta kuppia imetysteetä (kiitos salainen blogiystävä, Adiina), otin lasin kotikaljaa ja purkin mehua viereeni. Ja kas, pian imetys taas sujui!

Nyt tyttö syö ahnaasti, mutta ottaa hampaansa edelleen esiin, kun on omasta mielestään valmis. Kaksi kertaa kolmesta osaan ennakoida tilannetta, mutta välillä nasahtaa. Rintakumit saavat aikaa vain raivokohtauksen.

Vereslihalla ollaan siis edelleen (ja voin kertoa, että imetys sattuu). Olenkin ottanut käyttöön imetystukilistan vinkin:

”Puremiskausi menee yleensä nopeasti ohi, välttämättä ei tarvitse tehdä mitään. Ole hetken aikaa sankariäiti, joka imettää hampaat irvessä jos tarvis.”

Huoh. Ja auts.