Pikku-Koo alkaa hamuta rintamustani ravintolassa. Raotan paitaa mahdollisimman vähän ja peitän vauvan pään harsolla. Näin en vilauttele koko kansalle.

Tyttö on kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien on nähtävä tämä ihana maitopussi.

Vauva ottaa yhden imun, repäisee harson pois ja kääntää päänsä nähdäkseen ympärilleen. Taas yksi imu, ”mutta mitäs tuolla on?”, imu, ”joku ihana setä, hei vaan!”, imu, ”ai niin, mä halusin hymyillä sille sedälle”, imu, ”mä hei äkkiä sanon sille vielä jotakin”.

Koko tämän ajan äitiparka odottaa tissi paljaana.

Olenkin alkanut välttää julki-imetystä ja etsin tilanteen yllättäessä rauhallisemman paikan. Autossa tai hoitohuoneessa ruokailu onnistuu muutenkin paremmin, kun tytöllä ei ole niin paljoa ihmeteltävää.

Ja onpa tässä tehty niinkin, että tämä henkeen ja vereen täysimettäjä on ottanut kaupunkireissuihin mukaan pullon ja korviketta pahimpaan hätään. Sallin sen itselleni ilman huonoa omaatuntoa.

Vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan imetyksessä kokonaan. Olkoon se sitten tästä lähtien vain meidän kahdenkeskistä puuhaa.