Kopeloin silmät ristissä pinnasänkyä pimeässä makuuhuoneessa. Missä ihmeessä se taas on?

Hukassa ei ole vauva eikä tuttikaan, vaan unirääsy. Ilman tuota pehmeää pehmolelun ja kankaanpalan välimuotoa pikku-Koo ei osaa enää nukkua.

Renttu kasvoille ja unta hakemaan.

Sain riippuvuussuhteen aikaan tietoisesti. Kun pikku-Koo oli noin kolmen kuukauden ikäinen, kannoin rääsyä vuorokauden rintaliiveissäni (huom: kotona). Kun sain ihanan maidontuoksun tartutettua unileluun, aloin määrätietoisesti asettaa rääsyä nukkuvan vauvan syliin.

Miksikö? Olen itse nukkunut koko lapsuuteni ja oikeastaan vielä varhaisnuoruutenikin unilelun kanssa. Lelu (ja aikaisemmin harso) toi minulle turvaa. Sen tuttu tuntuma ja tuoksu rauhoittivat pimeää pelkäävän lapsen.

Ajattelen, että myös pikku-Koo oppisi hakemaan turvaa rääsystään öisin. Unilelu auttaisi saamaan unen myös vieraammassa paikassa ja joskus jopa silloin, kun äiti ei ole läsnä.

Rakas unilelu (vas.) ja hänen sijaisensa.

Nyt 7,5 kuukautta vanha tyttäremme vaatii iltaisin rääsyn käsiinsä. Hän syö ensin rintaa, kääntyy toisinpäin, vetää unilelun nenälleen ja hetken nuuskuteltuaan nukahtaa. Lelun tassuja ja pehmeitä reunoja tungetaan nenään ja välillä suuhunkin. Öisin heräävän vauvan rauhoittamiseen riittää usein pelkkä tutin ja rääsyn tarjoaminen.

Päiväunia varten meillä kulkee mukana toinen unilelu, joka kasvoilla pikku-Koo nukahtaa vieraassakin paikassa rauhallisesti. Yhteensä unileluja on tullut meille lahjoina kolme, joten niitä on riittävästi, vaikka yksi täytyisikin joskus pestä.

Päiväuni-Puh kulkee mukana hoitolaukussa.

Jonkun mielestä edessä on hirveä vieroitusrumba, mutta minä en näe ongelmaa. Miksi tyttö pitäisi joskus vieroittaa lelustaan?

Ongelmia aiheutuu vasta, kun rääsy joskus unohtuu reissusta…