Hän katsahtaa peiliin ja hätkähtää; kuinka ihana olenkaan! Hän väläyttää kuvajaiselleen kauneimman hymynsä ja virnistää.

Kunpa osaisinkin ihailla omaa peilikuvaani yhtä suurella rakkaudella kuin seitsemän kuukautta vanha tyttäreni. Toteaisin aamuisin ensimmäisenä vessan peilistä, että vitsi kuinka suloinen olenkaan.

Tämä Puppe-kirja on vauvan suosikki. Arvaatte varmaan miksi.

Pikku-Koo on nauttinut suuresti peilikuvan katselemisesta jo aivan pienestä vauvasta saakka. Peili sai aikoinaan vastaanottaa myös ensimmäisen naurun. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut kiinnittää huomiota enemmän itseensä kuin äitiinsä.

Ensimmäinen riemu syntyy aamuisin vaipan vaihdon yhteydessä. Tuolla se ihana pimu taas on! Leveä hampaaton hymy saa myös väsyneen äidin viimeistään tässä vaiheessa nauramaan onnellisena.

Päivän aikana ihaillaan peilikuvaa myös eteisen suuresta peilistä ja Puppe-kirjasta. Muskarissa käydään tanssahtelemassa seinän kokoisen peilin ääressä, jolloin Pikku-Koo alkaa yleensä hihkua riemusta. Omaa kuvaa täytyy saada hieman myös lääppiä, jonka vuoksi peilimme ovat aina täynnä pikkuruisia sormenjälkiä.

Vielä vauva ei taida ymmärtää, että peilissä on hän itse. Uskon kuitenkin ihailun jatkuvan tajuamisen jälkeenkin. Siskoni tyttö katseli itseään parivuotiaana peilistä päivittäin, pyörähteli, suukotti ja hymyili kuvalleen onnellisena. ”Olen niin kaunis”, muistan hänen hihkuneen.

Missä vaiheessa varsinkin tyttölapset unohtavat oman suloisuutensa? Toivon oman tyttäreni pystyvän ihailemaan itseään aina.