Pikku-Koon suu on muurautunut umpeen. Tai siltä se ainakin tuntuu silloin, kun yritämme ruokkia rakasta tytärtämme.

Aloitimme soseilun joulukuun puolivälissä ja tyttö on ollut alusta saakka hyvä syömään. Suu aukeaa kuin linnunpojalla ja varsinkin puuro on suurta herkkua. Tämä muuttui, kun hän sai flunssan ja sen jälkeen vatsapöpön. Yhtäkkiä mikään ruoka ei enää maistukaan (paitsi tissi).

Päätimme jo aikaa sitten, että lapsemme ruokailusta ei tehdä spektaakkelia. Pöytään ei kanneta leluja, hänelle ei esitetä sirkustemppuja – hän vain joko syö tai ei syö.

Niinpä niin. Nyt pöytään kannetaan mitä tahansa, mikä kiinnostaisi pikku-Koota, jotta hänen suunsa aukeaisi edes vahingossa. Keittiötarvikkeita, ihania rapisevia papereita, leluja, ihan mitä vain. Usein vieressä on lisäksi kaksi vanhempaa, jotka yrittävät kaikin tavoin saada vauvaa syömään. On huijattu, tungettu lusikkaa puoliväkisin, maaniteltu, laulettu, nauratettu – kaikki on kokeiltu.

Tyttö on uskomattoman sinnikäs. Hän napauttaa huulensa viivaksi, kääntää päänsä toiseen suuntaan ja tuijottaa lattiaan. Jos hän leikkii esimerkiksi niillä ihanilla papereilla (joita hänelle ei muualla anneta), hän ei vahingossakaan yritä laittaa niitä suuhun. Jossakin muussa tilanteessa papereita imeskeltäisiin alle nanosekunnissa, mutta ei ruokapöydässä. Hän tietää, että jos suu aukeaa, tuo tyhmä vanhempi sujauttaa sinne jotakin pahaa lohipöperöä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, etten aio pakottaa lastani syömään. Ehkä hänellä on huono olo, tai ehkä hän tekee niitä hampaita. Kaiken kaikkiaan en halua tehdä ruokailusta tytölle mörköä, jota hän kammoaa jo syöttötuolin nähdessään. Rintamaidosta hän saa kuitenkin edelleen riittävästi ravintoa.

Olkoon siis syömättä. Toivotaan, että tämä kausi jää lyhyeksi.