Pikku-Koohon iski mystinen tauti, jonka vuoksi häntä kannettiin puolitoista vuorokautta taukoamatta.

Tauti alkoi sunnuntai-iltana, jolloin pikku-Koo oli tavallista huonommalla tuulella. Nukkumaan mentäessä pyysin iso-Koota kokeilemaan vauvan päätä. Onko se kuumeinen? Miehen mielestä ei, mutta minä jäin epäileväksi. Omaa poskeani vasten rakas tuntui lämpimämmältä kuin ennen. Ja kokemusta siitä, miltä vauvani tuntuu poskea vasten, on paljon.

Vauva nukahti, mutta heräsi pian huutoon. Kunnon kipuitku ei loppunut vieressä, ei sylissä. Tissikään ei kelvannut. Siitä alkoi ravaaminen.

Kanniskeltaessa pikku-Koo itki vähiten. Panadol-suppo laski kuumeen, joka oli noussut pienestä lämmöstä selväksi kuumeeksi, mutta ei vienyt tytön kipuja.

Seuraavana päivänä kantorumba jatkui. Mies joutui töihin, joten olin kipeän lapsen kanssa kaksin. Jos vauva ei itkenyt, hän katsoi lasittunein silmin eteensä aivan hievahtamatta. Ruoka ei kelvannut vieläkään, ei edes tissi. Vessassakin jouduin käymään tyttö sylissä.

Mitään muita oireita ei ollut, joten soitin neuvolaan. Sieltä kehotettiin tulemaan lääkärin näytille.

Lääkärikään ei löytänyt tytöstä mitään vikaa, joten palasimme kotiin. Illalla annoimme vielä kuumeiselle pikku-Koolle supon ja menimme nukkumaan. Kolme kertaa hän heräsi huutoon, joka helpotti vain kantamalla. Muuten meni hyvin.

Aamulla vierestä heräsi kuumeeton ja naurava vauva. Hän juttelee, leikkii lattialla, syö tissiä (soseet eivät maistu tänäänkään) ja on kaikin puolin entisensä.

Minä olen kysymysmerkkinä. Mikä ihme tuo tauti oli?

Samalla tuli todistettua kulunut väite todeksi. Ottaisin niin mielelläni itselleni vauvan kivut, toisen pahaa oloa on ihan kamala katsoa. On siis löytynyt paljon pahempikin asia, kuin oma sairastuminen.