Pikku-Koo ei ole enää vauva. Hän on yksivuotias ja siis taapero, leikki-ikäinen. Minulle tämä on tuottanut vaikeuksia ja kutsunkin tyttöä usein edelleen vauvaksi. Mitä luultavimmin aikuiseksi asti.

Taaperomme sanavarasto on karttunut jo melkoiseksi. ”Äiti” ja ”isi” ovat jo vanhoja tuttuja, tärkeitä sanoja. Perheenjäsenistä osataan nimetä lisäksi ”mummu”.

Eläinkunnasta sanotaan ”hauva” ja ”ankka”, kotona nähdyistä asioista ”kukka”, ”kakka”, ”kirja” ja ”tutti”. Myös ”mörkö” osataan kuiskata Muumikirjoja luettaessa. Komentaakin osataan jo; ”ei”, ”anna” ja ”avaa”, tulevat hienosti käskevällä äänensävyllä.

Sanavarasto kehittyy koko ajan ja pikku-Koo on selvästi kiinnostunut kuulemaan, mikä mikin on. Sormi osoittaa jatkuvasti ympäröivää maailmaa, eivätkä vanhemmat aina pysy perässä siinä, mitä milloinkin pitäisi nimetä.

Osattujen sanojen lisäksi tyttö toki tunnistaa jo valtavan määrän sanoja ja lauseita. Hän myös selvästi seuraa vanhempiensa puhetta ja bongaa siitä tuttuja juttuja.

Liikkumistakin harjoitellaan. Hän kävelee tukea vasten ja seisoo hetken ilman tukea. Ensimmäisiä askelia odotellaan tässä taloudessa varmasti vielä hetken. Kiipeilyssä hän on liiankin taitava. Sohvalle kömmitään vikkelästi ja portaat kiivetään ylös vauhdilla. Laskeutumisen kanssa on sitten vielä vähän niin ja näin.

Liikkumisen riemua koetaan sohvalla ja sängyssä, joissa tyttö riehuu kuin viiripää. Hän pomppii, heittäytyy selälleen, hihkuu, nauraa ja riekkuu. Ihana, ihana pikku tytönviikari.

Eli vauvaa ei enää ole, todellakaan. Vaikka haikeutta onkin ilmassa, on tämä vaihe ehkä vielä vauva-aikaa suloisempi. Naurussa suin seuraamme tyttäremme huimaa menoa ja valtavin harppauksin etenevää kehitystä.

Mikä mahtava persoona hänestä onkaan kasvamassa!