Nyt se on alkanut. Kysely. ”Milloinkas saadaan taas viettää ristiäisiä?”

Kysymykset esitetään huumorilla ja varmasti vain hyvää tarkoittaen. Lapsettomuudesta kärsineen ihmisen iho nousee kuitenkin heti kananlihalle.

Nuo samat kyselyt esikoisen pitkäksi venähtäneenä yritysaikana olivat kamalia. Yritin hymyillä, vaikka teki mieli huutaa naama punaisena: ”V***ako se sinulle kuuluu!?”. Kun asia oli arimmillaan, näin punaista jokaisen kyselyn edessä. Siitä oli järkevä aikuismainen tunnehallinta kaukana.

Nyt tilanne on onneksi toinen. Vauvakuumetta ei ole, eikä sisarus ole vielä toiveissa. Silti kyseleminen tuntuu ikävältä. Lapsia kun ei tilata, heitä saadaan. Jos saadaan.

Ihmettelen ihmisten  tungettelevuutta lapsiasiassa. Jopa sellaiset henkilöt, jotka tietävät aikaisemmista hankaluuksistamme, utelevat suoraan vauvasuunnitelmista. (Ystävät ovat eri asia, he saavat kysellä kaikessa rauhassa.)

Yksivuotissynttärit näyttävät olevan se maaginen raja. Nyt kuuluisi laittaa alulle se toinen lapsi, ainakin kaikkien muiden mielestä.

Meidän mielestämme ei ihan vielä. Tuo pian vuoden täyttävä lapsemme on niin pikkuruinen. Antaa hänen pysyä vielä sellaisena.

Ja jos jossain vaiheessa olen uudestaan raskaana, kyllä se ennemmin tai myöhemmin selviää muillekin.