Kodissamme asuu hirviö. Sellainen hulkmainen pelottava otus, joka muuttuu leppoisasta ja hymyilevästä normi-ihmisestä vihreäksi raivojätiksi ihan yhtäkkiä yllättäen.

Ja se hirviö olen minä.

Olen aina ollut räiskyvä luonne, jonka mielialat vaihtelevat vuoristoratamaisesti yltiöpäisestä onnesta räjähtävään kiukkuun alta aikayksikön. Räiskähteleväisyyteni otti kuitenkin vielä uuden ulottuvuuden aloittaessani imetyksen.

Kaikki on hyvin, jos minut muistetaan ruokkia. Jos kuitenkin ruokintaväli venyy liian pitkäksi, ei mitään ole tehtävissä. Mieleni kiihtyy nollasta sataan hetkessä. Enkä edes itse aina tajua, että minun on nälkä.

Ja se nälkä. Jos se pääsee yllättämään, ollaan pulassa. Koska minulla ei ole enää ikinä mikään pikkuhiuko, vaan muutun kylläisestä kuoleman nälkäiseksi heti, ilman välivaiheita.

Itävalta raikaa

Iso-Koo parka, hän on aina se, johon raivo purkautuu. Mieheni on onneksi tottunut tilanteeseen ja huolehtii yleensä aina siitä, että kotoa poistuessamme meillä on suklaata mukana. Varsinkaan pitkille matkoille ei parane lähteä ilman sitä.

Tästä saimme varoittavan esimerkin Itävallassa, kun ajelimme kaikessa rauhassa idyllisessä pikkukylässä. Ilmoitin, että minun on vähän nälkä ja aloimme etsiä ruokapaikkaa. Kaikki lähti käsistä, kun ajoimme muutaman ravintolan ohi. Minä olisin halunnut pysähtyä, mutta mieheni halusi vielä etsiskellä parempaa paikkaa.

Sain sen päiväisen raivokohtauksen ja koko kylä raikasi. Pikku-Koo katseli istuimestaan simät ymmyrkäisinä, kun mamma muuttui kolmekymppisestä uhmaikäiseksi silmien edessä.

Kun sain suuhuni ensimmäisen haarukallisen ruokaa, alkoi hävetys heti.

Tiedän, että aikuiset ihmiset eivät toimi näin, mutten voi asialle mitään. Raivo alkaa kihistä sormen päissä, enkä hallitse sitä. Ainakaan yleensä.

Jospa täysimetyksen lopettaminen jossakin vaiheessa taas rauhoittaisi tilannetta. Tällä hetkellä kun en ole mikään paras roolimalli tyttärelleni.