Sunnuntai oli suuri päivä. Ensimmäisen isänpäivän lisäksi vauvamme sukelsi ensimmäistä kertaa. En muista, milloin olisin jännittänyt yhtä paljon.

Pikku-Koo ei varsinaisesti vielä rakasta vauvauintia. Yleensä puoleen tuntiin mahtuu aina itkua ja alahuulen lerpatusta, vaikka nykyään enenevässä määrin myös hymyjä ja roiskimista. Kaiken a ja o ovat päiväunet ja ruokailu juuri ennen uintia.

Tällä kertaa unet menivät ihan totaalisen pieleen ja altaalle vietiin jo valmiiksi väsykärttyinen vauva. Paikalla oli kaksi valokuvaajaa, joiden tarkoituksena oli ottaa perhekuvat ja mahdollisesti myös veden alta sukelluskuvat. Kukaan ryhmäläisistämme ei vain ollut sukeltanut aikaisemmin.

Pikku-Koo aloitti uintikerran lohduttomalla itkulla. Päätimme jo, että lähdemme pois heti perhekuvan ottamisen jälkeen. Sukeltamista ei tällä kertaa kokeiltaisi.

Vein nyyhkivän uimarin välillä lämmpimään suihkuun ja palasimme uudelleen altaaseen. Jotakin tapahtui. Pikku-Koo unohti väsymyksen ja jännittävän tilanteen ja alkoi nauttia! Saimme otettua ihanat perhekuvat ja muutimme mielemme. Siirryimme odottamaan sukelluskuvan ottamista.

Apua!

Ensimmäisen sukellutuksen teki ohjaaja. Katselin vierestä, kun hän vei vauvan toisensa jälkeen veden alle. Pinnalle noustessaan vauvat näyttivät puulla päähän lyödyiltä ja moni itki omituista kokemusta.

Jostain syystä tilanne jännitti minua aivan järkyttävässä määrin. Vatsaani väänsi ja henki oli salpaantua. Onneksi pikku-Koo oli odotusajan isänsä sylissä, iso-Koo pysyi huomattavasti rauhallisempana.

Minun roolikseni muodostui vauvan kannuttaminen ennen veden alle menoa. Kannutuksessa kaadetaan vettä pienestä sangosta kohti vauvaa kolmeen laskien. Kolmannella vesi kaadetaan vauvan kasvoille, jolloin sukellusrefleksi aktivoituu.

Vierastava pikku-Koo siirrettiin ohjaajan syliin ja sillä sekunnilla suupielet alkoivat vääntyä väärään suuntaan. Kokenut ohjaaja sai kuitenkin käännettyä tytön huomion muualle ja kuvaaja meni veden alle. APUA!

Ääni väristen laskin kolmeen, kaadoin vettä pikkuruisen vauvani kasvoille ja sitten se tapahtui. Oma rakas muruni oli veden alla. Pitkän aikaa, OTTAKAA SE JO POIS! (Oikeasti siellä veden alla ollaan ehkä kaksi sekuntia.)

Pinnalle nousi käsiään harova tyttö silmät ymmyrkäisinä. Alahuulen lerpatus loppui heti, kun hän oli jälleen äitinsä sylissä. Siirsin vauvan takaisin isälleen, omat käteni tärisivät liikaa.

Muistikatko

Mies nauroi. ”Mitä sä siinä oikein pelkäsit, että se hukkuu?” En minäkään tiedä, kunhan pelkäsin. Olin kuitenkin niin rohkea, että teimme sen vielä toisenkin kerran. Toisen kerran jälkeen jo nauroin ja suukottelin vauvaani.

Olin niin kovin ylpeä pienestä sukeltajastani.

Myöhemmin mieheni kysyi, että miltä vauva oli näyttänyt veden alla. Hän ei nähnyt, koska piilolinssit jäivät kotiin. En muistanut yhtään. Traumaattinen kokemus oli ilmeisesti sammuttanut aivoni odotustilaan. Odotin vain, että saan vauvani elävänä takaisin pinnalle.

Ehkä se tästä helpottuu.