Lähdin torstai-iltana viettämään laatuaikaa rakkaan ystäväni kanssa. Pääsin pitkästä pitkästä aikaa yhteen lempipaikoistani: teatteriin!

Olimme valinneet iltamme viihdykkeeksi Tampereen teatterin Veriveljet-musikaalin, joka kertoo perheenäidin vaikeasta valinnasta.

Rouva Johnstone (Rinna Paatso) on köyhä viiden lapsen äiti, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Hän saa kuulla odottavansa kaksosia, mutta uutinen ei ole pelkästään iloinen. Sosiaaliviranomaiset kolkuttavat ovilla ja ruokaa ei riitä kaikille.

Naisen työnantaja, rikas ja lapseton Rouva Lyons (Elina Rintala) ehdottaa hyytävää ratkaisua. Hän lupautuu ottamaan toisen kaksosista omakseen. Mutta sillä ehdolla, että kukaan ei koskaan saa kuulla karmivasta salaisuudesta. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin, ja kaksospojat solmivat ystävyyden, jonka jäljet ovat tuhoisat.

Miksi aina Hintsanen?

Veriveljet on upea kasvutarina, jonka kaksospoikia näyttelevät hurmaavan uskottavasti Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen.  Näytelmä on karu kuvaus ympäristön vaikutuksesta ihmisen elämän muodostumisessa. Näytöksen jälkeen jäin miettimään, ovatko elinolosuhteet todella niin suuressa roolissa ihmisen kasvussa. Se on kuitenkin kiistatonta, että oikeassakin maailmassa lapset aloittavat elämänsä hyvin eriarvoisista lähtökohdista.

Mahtavan roolisuorituksen tekee myös Risto Korhonen Sammy-veljenä. Hänen hahmonsa kolttoset kirvoittavat illan parhaat naurut.

Parasta Veriveljissä on musiikki ja upeat laulusuoritukset. Livebändi soittaa taitavasti ja laulujen stemmat soivat kauniisti. Näyttelijät osaavat hommansa.

Veriveljien kertojaäänenä vuorottelevat Uniklubin Jussi Selo ja Sami Hintsanen. Meille osui Hintsanen, joka on varmasti lahjakas, muttei oma suosikkini. Välillä ihmettelen, voidaanko Tampereen teattereissa tehdä enää musikaalia, jossa Hintsanen ei esiintyisi.

Väliajalla mammalle skumppaa, nam!

Missä ovat vampyyrit?

Pakko myöntää tähän loppuun nolo juttu. Aikaisemmin teatterien ohjelmistojen julkistamiset ovat olleet vuoteni huippukohtia ja olen tiennyt tarkkaan, mitä tamperelaisissa teattereissa pyörii. Tänä syksynä tilanne on kuitenkin ollut toinen ja mielessä muut jutut.

Niinpä astelin teatteriin ajatellen, että olen menossa katsomaan vampyyrimusikaalia. Tämä johtunee mainoksesta, jossa Selo katsoo tummana ja uhkaavana suoraan kohti musta tukka silmillään. Kesti aika kauan, ennen kuin tajusin, että tässä näytelmässä ei tulla näkemään vampyyreja. Ihan hyvä niin.

Kotona minua odotti kylvynraikas vauva suuri hymy kasvoillansa. Iskän kanssa oli ollut hurjan kivaa. Vaikka pullotettu äidinmaito olikin maistunut hyvältä, oli äidin ja vauvan illan paras päätös siinä, kun sain ottaa unisen, lämpöisen ja niin suloisen vauvan rinnalleni peittojen alle.