Pikku-Koon ruokailu on muuttunut viime aikoina sormiruokailun ja soseilun välimalliksi. Tyttö ei suostu enää syömään ilman, että pöydässä on jotakin sorminaposteltavaa.

Sanomattakin on selvää, että tämä on vaatinut hermoja. Armotonta, kamalaa ja joka paikan täyttävää sotkua on siedettävä.

Limaista pöperöä on pikku-Koon vaatteissa, hiuksissa ja jopa vaipan sisäpuolella, puhumattakaan tietysti pöydästä, syöttötuolista, lattiasta ja omista vaatteistani.

Luojan kiitos Tripp Trappin Table topista ja pestävistä istuinpehmusteista (ihan ilmainen mainos).

Joka aterialla on siis nykyään jotakin sormiruokaa. Aamu- ja iltapuurolla usein Talk-muruja, maissinaksuja, leipää tai jokin hedelmä. Lounaalla ja päivällisellä muun muassa pastaa, herneitä, raejuustoa, porkkana- tai kurkkuraastetta, paprikaa jne. Välipalalla erilaisia hedelmiä.

Pikku hiljaa olemme myös kokeilleet kokonaan itse syömistä. Peruna- ja lihanpalat menevät jo suuhun sorminkin melko hyvin. Koko ajan olemme lähempänä sitä päivää, kun pikku-Koo syö pelkästään samaa ruokaa meidän kanssamme. Pitkään olen jo tehnyt soseet lähes samoista aineista kuin omat ruokamme.

Sotku ei kuitenkaan ole se asia, johon minulla on ollut suurin tottuminen. Se on aika.

Sormiruokailu kestää. Kauan. Välillä tekisi mieli hoputtaa; no niin, syöhän nyt. Sitten taas tajuan; mihinkäs meillä on kiire. Mitä siitä, jos ruokailu kestää tunnin? Harjoitteluun menee aikaa, eikä lapsi voi oppia harjoittelematta.

Välillä päässä kihisee katsellessani tyttäreni sotkemista syömistä, mutta nykyään entistä harvemmin. Istumme pöydässä kaikessa rauhassa ja sotkut siivotaan ruokailun päätyttyä.

Mihinkään ei ole kiire eikä pieni sotku kaada maata.