Yökyöpeli

Laitan unisen tytön omaan sänkyynsä, suukotan ja toivotan hyvät yöt. Jään itse makoilemaan viereen omaan sänkyymme hämärään makuuhuoneeseen. Pian pinnasängystä alkaa kuulua ähinää. Laidan takaa näkyy pieni päälaki ja kaksi silmää, joissa välähtää riemu. Tyttö rehahtaa riehakkaaseen nauruun nähdessään äitinsä, laskee päänsä ja kurkkaa taas uudestaan samanlaisella reaktiolla.

Tiedän kyllä, että minun kuuluisi olla vain huomioimatta. Tytön täytyisi tajuta, että nyt on uniaika. Mutta kuka voisi olla nauramatta? Niinpä leikimme hetken tätä uutta leikkiä, kunnes nostan tytön takaisin viereeni unta hakemaan.

Nyt tyttö kierähtää ympäri ja lähtee vierimään ympäri parisänkyä leveä hymy naamallaan.

Vihdoin pikku-Koo nukahtaa, usein kesken möyrimisen vatsalleen. Muutaman tunnin kuluttua sängystä alkaa jälleen kuulua ähinää. Siellä uninen vauva makaa vatsallaan pää ylhäällä, silmät kiinni ja on kovasti menossa jonnekin.

Käännän hänet ympäri, laitan tutin suuhun ja annan unirätin kainaloon. Tyttö nukahtaa, mutta vain hetkeksi.

Seuraava herätys kestääkin jo kaksi tuntia. Vauvan mielestä nyt ei ole uniaika, vaikka kello on puoli yksi. Hän pyörii, hyörii, juttelee, hihkuu ja räpeltää vuoronperään isän ja äidin naamaa. Lopulta hän on niin väsynyt, että itkee turhautumistaan. Äidillä on samanlainen olo.

Aamulla äiti ottaa vielä toisen kupin kahvia. Kauankohan tämä vaihe jatkuu?