Tämä postaus piti julkaista jo viikko sitten, mutta tää viikko on ollut jotenkin niin sick, että jäi blogihommat kokonaan. Ei siis mitään erityistä, sellaista perus menoa ja säätöä vaan niin paljon, että kun oon illalla saanut lapsen nukkumaan niin en oo jaksanut vilkaistakaan tietokoneeseen päin.

MUTTA vietin siis viime viikolla pitkän viikonlopun lempikaupungissani Lontoossa – yksin. Ja juuri se teki tästä reissusta erityisen.

Kaupunkihan on minulle tosi tuttu. Olen käynyt siellä lukuisia kertoja ja asunutkin puolen vuoden ajan viisi vuotta sitten. Rakastuin Lontooseen palavasti 16-vuotiaana, kun kävimme siellä kielikurssini kanssa Bournemouthista, eikä lempi ole laantunut 14 vuodessa. 

Yksin en kuitenkaan ole juurikaan elämässäni matkustanut. Se on kyllä ollut mielessäni usein, ja vähän harmittaakin, että en tehnyt sitä itsenilöytämismatkaa yksin ennen kuin sain lapsen. Nyt pitääkin sitten hetki odottaa, ennen kuin voi lähteä yksin kolmeksi kuukaudeksi kiertämään Aasiaa.

Tuntuu, että aina loppujen lopuksi joku kaveri innostuu matkasuunnitelmistani, ja lähtee mukaan. Mikä on toki kiva, mutta sen takia suunnitelman yksin matkustamisesta ovat aina kaatuneet. Pari reissua olen tehnyt viime vuosina kahdestaan lapseni kanssa, mutta sitä ei kyllä voi laskea yksin matkustamiseksi, vaikka lapsi olisi vasta pieni vauva ja ns. symbioosissa äidin kanssa.

Minulla oli lisäksi matkalleni hyvä syy, nimittäin – NERD ALERT – liput Harry Potter and the Cursed Child -näytelmään. Luin tämän kahdeksannen kirjan vuoden alussa, ja vaikka näytelmämuotoon kirjoitettu tarina oli melkoinen pettymys, olin kuullut, että Lontoon West Endissä pyörivä näytelmä olisi henkeäsalpaava ja unohtumaton kokemus. Niinpä kehitin itselleni pienen pakkomielteen päästä katsomaan sitä. Näytelmä on loppuunmyyty aina vuodeksi eteenpäin, mutta ahkeralla varaussivuston päivittämisellä onnistuin viime toukokuussa saamaan nämä marraskuiset peruutuspaikat – ja samalla hyvän tekosyyn ottaa pikku aikalisän arkeen.

Matkustamisessa ja onnistuneessa lomassa on muuten se ”huono” puoli, että kotiin paluu tuntuu liian ahdistavalta, jos seuraava reissu ei ole jo suunnitelmissa. Yksi lapsireissu Teneriffalle onkin varattu tammikuulle, mutta sen lisäksi oli sitten pakko ostaa lennot pääsiäiseksi New Yorkiin, johon menen moikkaamaan hyvää ystävääni. Seuraavaa omaa aikuislomaa odottellessa siis!

Tässä vielä minun yksin matkustamisen plussat ja miinukset top 3:

+ Ei tarvitse sopeuttaa aikatauluja kenenkään kanssa. Jos haluaa haahuilla kolme tuntia Topshopissa, laahustaa jotakin tienpätkää edes takaisin ihan vain fiilistelyn takia tai syödä joka päivä samassa ravintolassa, niin se on ihan ok. 

+ Voi ihan oikeasti levätä. En tiedä onko tämä joku kaverinvalintakysymys, mutta tuntuu, että kavereiden kanssa ilman lapsia reissussa ollessa yöunet jäävät usein aika lyhyiksi. Joko käydään ulkona ja fiilistellään tai muuten vaan parannetaan maailmaa pikkutunneille. Yksin sitä tapahtuu harvemmin, ja sen sijaan sänkyyn voi kömpiä hyvällä omalla tunnolla aikaisin

+ Extempore-jutut. Siis ehdottomasti myös kaverin tai puolison kanssa matkustaessa voi päätyä erikoisiin paikkoihin ja odottamattomiin seikkailuihin, ja ne parhaan matkamuistot onkin juuri tällaisista tilanteista. Mutta on se silti eri, kun ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa eikä tehdä kompromisseja. Itse päädyin viimeisenä iltanani baarikierrokselle kahdeksan rovaniemeläisen miehen kanssa, joista yhden olen tavannut Irc-Galleriassa 14 vuotta sitten (mutta olemme kyllä nähneet sen jälkeen useasti ja pitäneet yhteyttä tasaisin väliajoin, eli ihan tuntemattomista ei ollut kyse).

– Syöminen. Rakastan syödä ulkona varsinkin ulkomailla, mutta yksin se on kyllä tylsää. Vaikka kuinka aikuisena ei enää pitäisi olla noloa istua ravintolassa yksin, niin ei se kyllä mun mielestä kivaa ole. Varsinkin perjantai- ja lauantai-iltaisin, kun kaikki paikat on täynnä iloisia kaveriporukoita ja pariskuntia.

– Illat muutenkin on vähän tylsiä. Vaikka kuinka ajattelee, että ihanaa, kun voi olla ihan rauhassa ja nukkua kunnolla, niin jotenkin se vaan illalla yksin ollessa iskee, että miten kivaa olisi lähteä vähän ulos jonkun kanssa. Tuntuu, että koko matka menee ihan hukkaan, kun vain istuu hotellihuoneessa. Aamulla tosin tämä fiilis on usein mennyt ohi.

– Toilailukaverin puute. Koska totuus on, että nolot ja hölmöt jutut on hauskempia, kun ne jakaa jonkun kanssa. Oli kyse sitten siitä, kun huomaa kävelleensä väärään suuntaan ja joutuu tekemään äkkikäännöksen keskellä tietä, tai siitä, kun käsilaukun sisältö leviää metrolaiturille, on paljon kivempaa nauraa jonkun kanssa tapahtuneelle sen sijaan, että yksin luikkii pois paikalta.

-K