Osittainen hoitovapaa alkoi viime viikolla, ihana uusi elämänvaihe! Teen siis nyt töitä neljä päivää viikossa ja perjantaisin olen vapaalla. Vitsit, kuinka yksi lisävapaapäivä voikin tuntua luksukselta ja samalla energiani töissä on aivan uudella tasolla. Tämä on win-win -tilanne kaikin puolin.

Kirjoitin aikaisemmin työelämän ja perheen yhteensovittamisesta ja myös sen haasteista, erityisesti yhden vanhemman perheessä. Erityisesti lapsen aloittaessa koulun on arki ollut paljon enemmän ulkoapäin ohjattua ja olen joutunut (sekä työnantajani) joustamaan työajoissani, jotta lapsen koulunkäynti ei häiriinny. Isoin haaste syksyllä oli aamut, kun omat työt alkoivat jo kahdeksalta ja lapsen koulu aikaisintaan puoli yhdeksältä. Koululla ei kuitenkaan ollut tarjota aamuisin aamupäiväkerhoa tai edes pääsyä koulun sisätiloihin, joten jouduin jättämään hänet pimeälle, joskus sateiselle, koulun pihalle odottamaan kavereita ja koulun alkua. Tämä oli todella ahdistavaa, eihän pienen koululaisen ole tarkoitus pärjätä yksin ilman kenenkään valvontaa kaupungin keskustan koulussa, josta pahimmassa tapauksessa hän voi vaikka päättää lähteä vaeltelemaan pitkin katuja. Myöskään yksin kouluun lähteminen ei onnistu vielä tämän ikäiseltä.

Ratkaisin tilanteen lopulta niin, että siirryin tekemään myöhempiä työvuoroja, jolloin aamut helpottivat. Iltapäivät sen sijaan kuormittuivat koska pääsin hakemaan lapsen iltapäiväkerhosta vasta viideltä tai jo kerhon sulkeuduttua. Päivistä tuli todella pitkiä ja me molemmat väsyimme. Se heijastui myös jaksamiseeni työssä ja jaksamiseeni kotona. Pinna kiristyy kun olet jatkuvasti ylivirittynyt ja päivät on täyteen ahdettuja. Onneksi veljeni koronan ansiosta teki etätöitä ja ryhtyi lopulta hakemaan lasta koulusta aikaisemmin kotiin.

Vaihtaessani työpaikkaa huhtikuussa päätin, että nyt kevennän meidän arkeamme ja hyödynnän 1-2 luokkalaisten perheille tarkoitettua osittaista hoitovapaata. Tämä tarkoittaa itselläni sitä, että teen nyt 30 tuntia viikossa eli työviikkoni on 4 päiväisiä ja viikonloput ovat pidempiä. Näin jaksan paremmin ja saan myös hoidettua muita arjen asioita helpommin. Myös yhtenä päivänä viikossa voin olla kotona lapsen tullessa koulusta kotiin, eikä hänen tarvitse joka päivä tulla tyhjään kotiin. Tämä on ollut itselleni arvovalinta, ei missään nimessä taloudellinen valinta.

Palkka on itselläni varhaiskasvatuksen opettajana pieni alunperinkin ja nyt hoitovapaalla palkka tippui huomattavasti lisää. Kela maksaa osittaisesta hoitovapaasta kompensaatiota 98€/kk (miinus verot), joka paikkaa vajaan yhden päivän palkan. Loput menetykset kompensoin hakemalla uuden verokortin, jotta saan veroprosenttia hieman matalammaksi. Hoitovapaalla tarkoitus on myös hyödyntää aikaa muihin projekteihin ja tehdä satunnaisia töitä, jotta tulot kattaisivat menomme ja saisin myös hieman säästettyä joka kuukausi tulevaa uutta kotia varten.

Taloudellisesti osittainen hoitovapaa tarkoittaa tarkkaa kuluseurantaa, mutta siihen olen toki tottunut muutenkin arjessani. Vanhempana sitä huolehtii jatkuvasti mahdollisista tulevista kuluista ja niitähän aina myös tulee. Rahaa on siis säästettävä sukanvarteen, jotta talous ei kaadu yllättävistä menoista ja lisälaskuista. Olen siis tottunut katsomaan kulut ja tulot hyvin tarkasti ja seuraamaan budjettiani tähänkin mennessä, joten uskon, että myös pienemmillä tuloilla tulemme pärjäämään ihan hyvin.

Ennen kaikkea koen suurta iloa tästä lisävapaapäivästä 🙂 Myös työn tekeminen on saanut lisää intoa ja iloa, kun tietää että töitä on vain 4 päivää viikossa. Koen tärkeänä, että kun työtä tekee, pyrkii antamaan siihen parhaan panoksensa ja läsnäolonsa. Haluan keskittyä työhöni, kehittyä siinä ja oppia jatkuvasti uutta. Tämä onnistuu nyt huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin, sillä kun itse voi hyvin, saa palauduttua viikonloppuna ja keho ja mieli on tasapainossa, on myös työssä energisempi, iloisempi ja tehokkaampi.

Vaikka työ on tärkeää, koen aina oman perheeni tärkeimpänä ja se kasvatustyö jota teen oman lapseni kanssa on tärkein työni ja tehtäväni tässä maailmassa. Ja sen vuoksi koen tärkeänä asettaa oma elämä arvojeni kanssa samalle tasolle, sillä epätasapainoisessa tilanteessa jossa annan itsestäni enemmän työlle kuin lapselleni, koen jatkuvaa riittämättömyyttä. Haluan ensisijaisesti kasvattaa omaa lastani ja vasta toissijaisesti muiden lapsia ja niin sen tulee mielestäni ollakin. Sen vuoksi olen tällä hetkellä hyvin onnellinen tästä yhteisestä lisäajastamme, jonha osittainen hoitovapaa mahdollistaa. Jatkan hoitovapaalla koko tulevan lukuvuoden loppuun ja saa nähdä haluanko sen jälkeen enää lainkaan palata 100% työaikaan. Kenties neuvottelen jatkossakin osa-aikaisuudesta ja jatkan tällä työmäärällä. Juuri nyt ainakin tuntuu todella hyvältä 🙂

Unelmoin arjesta, jossa ei ole aikatauluja, kiire ei rytmitä arkea ja työni on kotona perheeni parissa. Unelmoin kotiäitiydestä.

Mitä enemmän ikää tulee ja mitä enemmän mietin elämääni taaksepäin, huomaan kaipaavani samanlaista arkea kuin missä olen oman lapsuuteni saanut viettää. Kasvoin varmaankin nykyään hyvin poikkeuksellisessa ympäristössä, koska vanhempani olivat yrittäjiä ja työskentelivät kotoa käsin. Työ ei ollut kellon tarkkaa eikä meidän kotona koskaan ollut kiireen tuntua. Vanhemmat tekivät töitään muun arjen keskellä, söimme aina yhdessä ateriat ja he olivat aina tavoitettavissa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Työelämä vie liikaa voimavaroja

Nykyään tuntuu, että tällainen elämä ja perhearki on vain kaukaista haavetta suurimmalle osalle ihmisiä. Arki on todella kiireistä ja täynnä velvollisuuksia olla milloin missäkin. Ei ole aikaa olla läsnä ja pysähtyä ja lapsienkin kanssa vietetään hetken laatuaikaa sen sijaan, että sitä laatuaikaa voisi olla koko oleminen arjessa.

Todella monet kuormittuu tällaisesta eri suuntiin repivistä vaatimuksista, koska koskaan ei ole riittävästi aikaa panostaa työhön, perheeseen ja vapaa-aikaan, vaan arki on jatkuvaa tasapainoilua ja huonon omantunnon kanssa kamppailua.

Miksi se on sellaista? Ainakin omalla kohdallani näen, että suurin syy on nimenomaan siinä, että työskentelen kodin ulkopuolella ja olen töissä, jossa ei ole juuri lainkaan mahdollisuuksia joustoihin. Työ on hyvin sitovaa ja elämme kellon määrittelemässä arjessa.

Edes oikeuteni osittaiseen hoitovapaaseen ei käytännössä mahdollistu, sillä töissä on jatkuva pula henkilökunnasta suhteessa ryhmässä oleviin lapsiin. Tämä taas kiristää meidän perheen arkea, koska olen pitkät päivät töissä ja lapsi joutuu pärjäämään itsekseen koulusta tullessaan. Tässä ei toteudu lapsen etu, vaan työni vie perheeni edun ja tätä en voi hyväksyä.

Itse koen tällaisen tavan elää hyvin ristiriitaisena ja jotenkin vääränä. Suurin osa työelämää on juuri tätä; työ määrittelee koko muun elämän ja vie hyvin ison osan arkea. Se harvoin tukee perhe-elämää, vaan perheen tulee joustaa työn vaatimusten paineessa. Pidän tätä vääränä järjestyksenä.

Mikä on elämässä lopulta tärkeää? Itselleni se ei koskaan ole ollut työ. En ole koskaan tehnyt sellaista työtä, joka veisi elämässäni ykköspaikan. Itselleni tärkeintä on aina olleet ihmiset ja koti ja olen aina unelmoinut siitä, että voisin keskittyä juuri sen näköiseen elämään. Haluaisin karsia kelloon sidotun työn elämästäni pois, mutta onko se mahdollista nykyaikana, jossa lähes kaikki työ on hyvin sitovaa?

Unelmoin kotiäitiydestä

Kun olen pohtinut syitä ryhtyä sijaisperheeksi, yksi keskeisimmistä syistä siihen on varmasti ollut halu löytää työ, jossa voisin irrottautua oravanpyörästä ja saada palkan kotona olemisesta ja perheen pyörittämisestä. Taidan siis unelmoida kotiäitiydestä..? Voisihan se ammatti olla myös vaikka bloggaaja tai muu verkossa tapahtuva työ, joka antaa samanlaista vapautta toteuttaa työtään ajasta ja paikasta riippumatta. Mutta omalla kohdallani uskon enemmän sijaisvanhemmuuteen kuin sosiaaliseen mediaan.

Työelämästä ja esim burnoutista on puhuttu yhteiskunnassa paljon viime vuosina, esim Eeva Kolun jättimenestynyt kirja ”Korkeintaan vähän väsynyt” pureutuu juuri ongelman ytimeen. Olisi todella mielenkiintoista tietää, kuinka moni jakaa haaveitani työn ja vapauden tasapainottelussa kanssani. Olenko ainoa, joka haluaa lisää vapautta arkeen ja elämän itseni ehdoilla, ei työelämän? Tai kuinka moni suunnittelee työelämässä suuria muutoksia, jotta arkeen tulisi enemmän rauhaa.

Jotkut muuttavat Lappiin tai mökille ja tekevät etätöitä niin, että arjessa on enemmän tilaa muulle elämälle. Ymmärrän näitä ratkaisuja äärimmäisen hyvin ja pidän niitä todella kannatettavina. Hienoa, että korona-aika on saanut ihmiset ajattelemaan elämäänsä uudessa valossa. Mikä tosiaan on tärkeää, kuinka voisin elää itseni näköistä elämää? Mitä elämässäni pitäisi olla ja mitä karsia, jotta koen sen mielekkäänä ja voin hyvin?

Lisää kotiäitejä ja -isiä!

Maahan pitäisi saada lisää kotiäitiyttä ja koti-isyyttä. Vanhempien tulisi voida olla enemmän kotona, läsnä perheensä ja kumppaninsa kanssa. Meillä on menty liikaa työelämän ehdoilla ja ihmistenkin arvo määritelty työn kautta. Tämä on tuottanut hyvin uupuneita ihmisiä eikä se palvele ketään.

Elämän tulisi rauhoittua. En halua juosta erilaisten vaatimusten perässä ja kertoa lapselle että ”äidin pitää olla töissä kuuteen, nähdään illalla, yritä pärjätä ja soita jos tulee jotakin asiaa”. Hautajaisissani työnantajani ei tule kiittelemään uhrautumistani ja työpanostani, mutta se, kuinka olen elänyt perheelleni on jättänyt jäljen, joka näkyy vielä sukupolvienkin päähän. Sen takia vain sillä on merkitystä, vain ihmisillä. Kaikki muu tulee sen jälkeen, jossakin hyvin kaukana takana.