Sijaisperheeksi?

Tässä postauksessa jaan jotakin hyvin henkilökohtaista. Olen nimittäin koko talven ajan ollut koko perhettämme mullistavassa prosessissa, jonka päättyessä perheemme saattaa kasvaa uudella jäsenellä.

Kaikki on lähtenyt liikkeelle varmastikin jo vuosia sitten. Jo nuorena haaveilin ydinperheestä ja monesta sukupolvesta tiiviissä yhteisössä. Unelmani perheestä on aina ollut italialainen ”la famiglia”, jossa perhe on hyvin tiivis yhteisö ja siihen kuuluu paljon jäseniä ja lapsia. Itse olen myös kasvanut hyvin tiiviissä perheessä ja saanut siitä mallin niin vanhemmuuteen, parisuhteeseen kuin perhe-elämäänkin.

Avioeroni vuosia sitten katkaisi kaikki unelmani ja olen ollut usein aika hukassa unelmieni kanssa. Yksinhuoltajana eläminen on antanut hieman helpotusta perheunelmaani, mutta koen, että perheeseemme mahtuisi vielä lisää jäseniä ja kaipaan enemmän elämää ympärilleni.

Persoonaltani olen vahvasti auttajatyyppiä, olen aina kokenut maailmantuskaa ja suurta empatiaa heikompia ihmisiä kohtaan. Muistan jo hyvin nuorena halunneeni adoptoida lapsia maailman eri kolkista ja haluten näin pelastaa edes muutaman yksilön elämän. Tämä piirteeni vei minut luontaisesti aikoinaan sosiaalialan opintoihin ja myöhemmin vielä teologiksi. Silti työelämässäni en ole koskaan kokenut olevani aivan oikeassa paikassa, jossa voisin toteuttaa sisäistä tarvettani.

Tuossa ylläolevassa kuvassa on PRIDE-koulutuksen kurssikirja. PRIDE on sijaisvanhemmuutta harkitseville tarkoitettu pakollinen ja lakisääteinen koulutus, jonka aikana käydään hyvin henkilökohtaista ja syvälle menevää prosessia omasta taustasta ja omista kyvyistä ja mahdollisuuksista tarjota huostaanotetulle lapselle pysyvä koti. Olen nyt kurssin loppupuolella ja helmikuussa koulutus on osaltani päätöksessä. Tämän jälkeen teen päätöksen siitä, onko perheemme valmis uuteen perheenjäseneen.

Unelmani on aina ollut perheessä ja iän ja elämänkokemusten myötä tuo ajatus on vain kirkastunut. Kun mietin elämän tarkoitusta, näen sen hyvin vahvasti muissa ihmisissä. Meidät muistetaan ennen kaikkea siitä, kuinka olemme lähellä eläneitä kohdelleet ja millaisen jäljen olemme heihin jättäneet.

Minulle ei työelämä ole koskaan ollut kovin tärkeä, en ole nähnyt sitä elämän tarkoituksena enkä suurinta osaa töistä niin merkityksellisinä, että ne voisivat antaa itselleni elämän tarkoituksen. Sen vuoksi haluan keskittyä perheeseeni, eikä siinä ole itselleni mitään väliä ovatko esimerkiksi lapset biologisia vai eivät. Lapset niin kuin muutkin läheisemme ovat meille lahjaa ja hetken rinnallamme, emme voi heitä omistaa. Sen vuoksi haluan ottaa jokaisen lahjan vastaan ja pyrkiä rakastamaan jokaista ihmistä sellaisenaan. Elämässä tärkeintä minulle ovat siis läheiset ihmiset, ehdoton rakkaus ja perhe. Nyt keski-ikäisenä palaset ovat ikään kuin loksahtaneet vihdoin kohdilleen ja arvoni ja unelmani kirkastuneet. Ne ovat aina olleet sydämessäni, mutta vasta nyt koen, että näen miten voin elää niiden mukaista elämää.

Tämä matka on hyvin jännittävä ja henkilökohtainen, enkä lopputulosta vielä voi tietää. Mutta tulen jakamaan blogissani ajatuksia tästä prosessista, joten pääsette mukaan sijaisvanhemmuuden prosessiin. Ja jos sijaisvanhemmuus ei ole meille se oikea toimintamuoto, niin matka jatkuu ja katson muita vaihtoehtoja. Tästä lisää varmasti myöhemmin prosessin edetessä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *