Mollisointuinen maanantai

Olen omasta tahdostani elänyt täällä vaihtelevassa uutispimennossa ja seurannut kotiseudun tapahtumia vain hyvin valikoiden. Siksi suru-uutinen entisen työkaverin poismenosta tavoitti minut vasta tänään. 

Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta ehdimme tehdä viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteistyötä useammassakin teatteriesityksessä. Hän kuului siihen miellyttävään taiteilijatyyppiin, joka hoitaa hommansa hyvin ja huolella, ilman ylimääräistä draamaa. Ihminen, joka antoi energiaa, rosvoamatta sitä muilta. 

Sellaisia ihmisiä ei ole liikaa. Ja nyt hänkin on poissa. 

Kesä oli tänään Berliinissä kauneimmillaan, mutta minulla musta möykky rinnassa. Yritin häätää sitä pois, koska eihän täällä saa olla surullinen. Sitten tuntui siltä, kuin lempeä käsi olisi laskeutunut olkapäälleni ja joku olisi kuiskannut

hei, täällä saa olla ihan niin kuin miltä tuntuu.

Istahdin terassille keskelle Kürfurstendammia ja tilasin ison oluen, Riitan muistoksi, hänen lempikaupungissaan. Hengitin syvään, nostin isot aurinkolasit silmille ja annoin kyynelten tulla, pidätellen, mutta kuitenkin. Taisin itkeä paljon muutakin: ylipäänsä sitä, miten väärin on, etteivät kaikki saa katsoa täällä korttejaan loppuun, sitä, miten aikaa tuhlataan täysin toisarvoisiin asioihin, vaikka lähtö voi tulla milloin vaan. Sitä, että vaikka olen täällä ja on ihanaa ja mahtavaa niin minulla on silti aivan hirvittävä koti-ikävä.

Ja sitten vielä sitä, kuinka onnekas olen kun minulla on joku, jota ikävöidä.

Jotenkin tämän Mauerparkista ostetun kangaskassin viesti tuntuu tänään vielä eilistäkin ajankohtaisemmalta.