Uusi elämä

2.1.2017 //

Nyt on kuukausi asusteltu uudessa kodissa. Takana on myös ensimmäinen joulu aivan omassa kodissa!
Niinkuin otsikko ja ensimmäinen kuva jo kertoo, niin vajaan parin kuukauden päästä meille alkaa nämä uudet sata neliötä olemaan omiaan, kun tilaa tarvitaan kolmannellekin. Tätä tarkoitin, kun aiemmin hieman avasin että kesä ja syksy on mennyt erilaisemmin kuin ennen. Uusi elämä on kehittynyt masussa tasaisesti alku kesästä asti ja tällä hetkellä ottaa jo vauhdikkaita spurtteja rummuttaen molempiin kylkiini.

6+5

Tunteita on ollut miljoona erilaista tässä kuukausien varrella ja kirjoitan aivan niiden pohjalta miten itse olen ne kokenut, suhteellisen kiertelemättä. 

Kun kysytään fiiliksiä kuluneesta seitsemästä kuukaudesta niin omalla kohdallani päällimmäisimpänä ajatukseni kiteytyy sanaan hukassa. Tämä matka on vienyt omaa itseäni kauemmaksi minusta ja tuntuu että itseään ei tunne enää ollenkaan. Henkistä kanttia on kyselty ja paljon. Enkä myöskään allekirjoita sitä että tässä olisi kovin hehkuva olo ollut missään vaiheessa. Iloisuuttani en kuitenkaan ole kadottanut sillä olen ajatellut että tämä on vain yksi vaihe elämässä ja joka aamu herätessä olen lähempänä synnytystä ja uusia haasteita.  Jokaisen matka on erilainen ja ne koetaan eritavalla. Kavereilla varmasti on ollut haastetta ymmärtää joitakin ajatuksiani ja heidän kantiltaan ajateltuna on hetkittäin ollut vaikeaa ymmärtää ajatusmaailmaani kun ei omia kokemuksia ole. Voin vain kiittää niitä korvia ketkä ovat kuunnelleet ja yrittäneet ymmärtää.

Kun elämä mullistuu helmikuussa, on mullistuksen alku ollut kosketeltavissa jo tässä matkan varrella. Päiväunet ovat olleet minulle aivan vieras käsite – nyt olen nukkunut niitä koko 22 vuoden edestä. Onnekseni olen välttynyt terveyskeskuskäynneiltä suuremmin, mutta nyt niillä käytävillä on tepasteltu useampaan kertaan. Suurin taisto varmastikin pään sisällä on ollut liikkumisen suhteen. Harrastusvalintani eivät ole tukeneet tätä matkaa ollenkaan. Rullaluistelu jäi heti alkuunsa pois ohjelmistosta ja myöhemmin jääkiekko. Varmasti urheilumuodoista löytyisi sopivia vielä tähän viimeisillekin viikoille, mutta olen valintani tehnyt. Käyn tepastamassa postilaatikolla ja takaisin, sillä vauhdilla kun tunne masussa antaa. Pian on kuitenkin kesä ja sen jälkeen häämöttää jo uusi lätkäkausi, joten palaan luistimille sitten kun kroppa antaa siihen luvan. 

22+6

23+0

En varmastikkaan ole se äidillisin hahmo mitä maa päällään kantaa. En valehtele, jos sanon että 80 % heistä jotka vauvan tulosta ovat kuulleet, ovat ensimmäisenä kommentoineet naurahtaen ”Täh? Sinustako äiti?”
Pitää paikkaansa että en pidä huutavista lapsista kaupassa, en koe edelleenkään minkäänlaista intoa pidellä kenenkään vauvaa sylissä enkä koe kovin luontevaksi oloa jos minut jätetään lapsen kanssa leikkimään. Odotan kuitenkin innolla sitä, että saan oman juniorin viereeni ja saan toimia hänen kanssaan parhaalla katsomallani tavalla. Kuten monta muutakin asiaa olen tehnyt omalla tyylilläni ja omien valintojen mukaan, niin teen varmasti jatkossakin. Tarkemmin ajatellen ei minulla ole velvollisuutta huolehtia (tietyn pisteen jälkeen) tai kokea kiintymystä muiden lapsiin. 

Jokainen tietää kuinka vauvat saavat alkunsa. Siltikin kun tikku näytti plussaa, kyyneleet valui poskille ja sanaakaan oli vaikea sanoa. Ne kyyneleet ei tullut ilosta eikä ne tullut surusta. Päällimmäisin ajatus oli että onko tämä nyt todellista – miten kerrotaan porukoille.
Edelleenkään en ole varma olenko sisäistänyt tulevaa, vaan elän päivä kerrallaan. Vahvasti alan olla sitä mieltä että asiaa alkaa käsittää vasta kun juniori saadaan maailmaan. Ehkä ajan kanssa myös tämä risukkoinen, hieman epämiellyttäväksi kokemani matka muuttuu ei niin epämiellyttäväksi muistoksi muiden sekaan.

Alussa ärsytystä ja ahdistusta lisäsi onnittelut ja kysymykset vahingosta. Totta on että osittain tähän matkaan on onneakin tarvittu ja onnea on kun pieni on saanut mahdollisuuden. Silti toivotus kalahti korviini. Osalle sanoinkin suoraan että älä vielä onnittele, onnittele sitten helmikuussa! En tästä sen kummemmin numeroa ole tehnyt, huojennukseksi äiti kuitenkin otti muutaman vauva keskustelun jälkeen asian puheeksi ja sanoi että hän ei sitä oolla alkavaa sanaa ole sanonu. Sanatarkasti en perusteluita muista mutta pääpointtina se että ei koe sitä tilanteeseen parhaimmaksi.

23+3

28+0

Kun ultrassa näimme vauvan ensimmäistä kertaa, vieri jälleen kyynel poskelle. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Viikkoja tässä vaiheessa oli reilut yhdeksän. Huonoa oloa ei siihen mennessä ollut tullut mutta väsymys oli aivan epätodellista mulle – nukuin töiden jälkeen melkein yhtä soittoa aina seuraavaan aamuun pari kertaa heräten syömään ja suihkuun. 
Pari päivää neuvolakäynnistä huono-olo äityi siihen että oksentelin useammin viikossa. Olo oli aivan järkyttävä, epämiellyttävä ja epätodellinen. Hetkittäin neuvot oli vähissä kun mikään ruoka ei ollut hyvä vaihtoehto ja pelätä sai mikä nousee ylös. Kaiken huipuksi muutaman kerran juoksin suoraan kesken aterian vessaan. Turkin pippurit ja vesi oli näiden viikkojen pelastus. 
Huono-olo ei tullut aamuisin, vaan yleensä oksensin kun pääsin töistä kotiin, ennenkuin päivällinen oli valmista. Jukra sitä tunnetta kun seitsemän viikon oksentelujakson jälkeen sain syötyä perunamuusia ja kanakastiketta niin että otin lisää. Ruoka ei varmaan koskaan ole ollut niin hyvää. Pari kuukautta meni viimeisen oksennuksen jälkeen pieni pelko takaraivossa, että millonka taas mennään konttaamaan vessan lattialle. Edelleenkään tänäkään aamuna ei ruokahalu ole maan mainioin ja melko paljon joutuu ajatuksia käyttämään siihen mikä ruoka maistuisi.
Sen lisäksi että uni ja huono-olo on tullut tutuksi, on myös heräämiset yöllä vessaan ja pienelle välipalalle arkea tällä hetkellä. Aterian koot ovat pienempiä mutta syömisrytmi melko tiheä. Masulla nukkumisesta sai luopua alussa turvotuksen takia, nyt tulee muistutus kylkiluihin välittömästi mikäli yksiö on liian kallellaan eteenpäin. Peilikuva muuttuu ja vanhojen kuvien katseleminen kannattaa jättää myöhemmälle ja keskittyä tulevaan. Asentoa vaihtaessa on se tehtävä vaiheittain, koskaan ei tiedä mistä juilii. Tämänkin asian suhteen olen varmaan monen mielestä toiminut huolimattomasti, kun en jokaisesta oudosta tunteesta ole soittanut neuvolaan. Kuitenkin suurin osa vihlaisuista ja tunteista kyljissä, nivusissa ja eripuolella kroppaa on merkki siitä että paikat venyy ja muokkautuu tilanteeseen sopivaksi.

28+5

31+0

Kaikkein suurinta matkaa tässä tekee henkisesti. Kroppa on mieletön – se venyy ja järjestää tilaa juniorin yksiölle sitä mukaan kun se sitä tarvitsee. Ajatukset sen sijaan lompsii sinne sun tänne eikä niillä ole päämäärää. Tai varmaan isoimpana opettaa kokemaan äidin huoli, mikä on useamminkin ollut jo nyt käsin kosketeltavissa ennen kuin vauva on edes syntynyt.
 
Ajatukset alussa oli varovaisia. Usein mietin, että siellä hän kasvaa loppuun asti jos on tarpeeksi vahva – kävi miten kävi niin se on luonnollista. 
Ensimmäinen etappi oli ensimmäinen kolmannes, jonka jälkeen ajatukset kiteytyi siihen, että nyt on alku selviydytty, mutta vielä on kuitenkin pitkän pitkä matka edessä. Sekalaisia ajatuksia herätti sikiöseulonnan odottaminen: mitä jos mitä jos sitä sun tätä. Samat tunteet nousi ennen rakenneultraa esiin vaikka mitään poikkeavaa aikaisemmissa ei ollutkaan. 
 
Ensimmäisten viikkojen jälkeen ns. odottamisen tunne vaihtui toiveikkaisiin ajatuksiin. Uuteen tilanteeseen ja tukalaan oloon osittain tottui ja sitä alkoi toivoa että tässä kun vahvistuu henkinen ja fyysinen jaksaminen niin miksei myös juniori mahassa pärjäisi.
 

Toiveikkat ajatukset joutuivat hiukan väistymään tai pikemminkin jakamaan paikkansa pelokkaiden tunteiden kanssa. Suurimmaksi osaksi tunteet johtui omasta käytöksestä. Muuton ympärillä into peitti voimavarojen tunnistamisen. Sitä tekee ja tekee ajatellen että tämä on vain muutaman päivän urakka, kyllä tämän jaksaa. Mutta ei. Viiden päivän vilinän jälkeen iski valtava pelko kun verenpaineet ponnahti, sokeriarvot oli ensimmäisen kerran yli raja-arvon ja huono-olo tuli kummittelemaan ensimmäisen kolmanneksen tavoin. Lisäksi päätä särki ja huonon olon myötä kuvittelin kipua myös mahassa. Huolen määrää ei myöskään helpottanut se että juniorin liikkeitä sai metsästää, hetkittäin tuntui että ei se liiku ollenkaan vaikka kuinka töytii pepsi lasillisen jälkeen. Ensimmäisen kerran soitin neuvolaan huolta täynnä itkien. Kävin hieman keskustelemassa neuvolatädin kanssa ja vauva porskutti täyttä vauhtia tuttuun tyyliin. Hän ei nähnyt tilanteessa vielä huolestumisen aihetta, vaan vetosi väsymykseen ja stressiin. Mahdollisuus sairaslomaan olisi myös ollut mutta päätin että koska voin keventää työpäiviä niin opettelen nyt sen verran itseni kunnioittamista ja kontrolloimista että vauhtia hiljentämällä suoriudun vielä viimeisistä työpäivistä kunnialla. 
Muutamat päiväunet töiden jälkeen ja ylimääräisen vöyhöttämisen pois jättäminen teki ihmeitä. Pari viikkoa meni kunnes taas olo tuntui tasaiselta. Juniori liikkuu myös entistä enemmän ja se on yksi isoimmista asioista mikä pitää huolen normaalilla tasolla. 
 
Pelon rinnalla turvan tunne siitä että joka viikko hän on valmiimpi ja valmiimpi pärjäämään tässä maailmassa on kasvanut. Pelko siis ei ole tullut tulevasta (esim. synnytyksestä tai vauvan kanssa pärjäämisestä) vaan siitä että mitä kaikkea tässä voi vielä tapahtua ennenkuin hänet maailmaan saadaan. Kuitenkin nuo yllä kertomani tapahtumat oli sopiva isku siihen että nyt tajuan sen että yksinkertaisesti on ymmärrettävä se että voimavarani eivät ole samat kuin ennen raskautta ja nyt on todella tärkeää minun ja vauvan kannalta ottaa loppu matka ennen synnytystä rauhallisesti. 
 

31+2

31+3

Kun minä huolehdin jo juniorista, on myös turvallista ollut huomata kuinka minusta huolehditaan. Olen kokenut vastenmielisenä verikokeet ja purkkiin pissimiset sekä niihin liittyvät paastoamiset. Suhtautuminen niihin on pikku hiljaa muuttunut, sillä ne ovat perustelu siihen että tiedän voivani hyvin ja sen myötä vauvalla masussa on hyvät oltavat. Vaikka välillä onkin raskasta vastata kysymykseen kuinka olen voinut, niin viimeistään nyt viimeisen viikon aikana kun kelit ovat olleet pääkallomaisia niin uskomatonta kuinka useat  ovat sanoneet että varovasti, lasti on kallis kaadettavaksi. Lähipiiri soittelee ja muistuttelee huilaamisen tarpeesta ja muru puristaa hihan suusta etten vain kaatuisi.

Muuton jälkeen on pikkuhiljaa siirretty fokusta vauvaan ja tarvikkeisiin, joita tullaan tarvitsemaan. Kun voimavarat alkaa olla jo melko finaalissa, niin yksi asia kerrallaan. 
 
Pinnallisia huolia tässä vaiheessa on esimerkiksi kummien valitseminen. Itse kun en asiaa koe niin suurena. Luulen että tässä asiassa joku tulee pahoittamaan mielensä mutta sen stressin jätän heidän harteille. En aio vaatia kummeilta erityiskohtelua vauvan syntymäpäivinä enkä myöskään vaadi että kummien on pakko nähdä vauvaa kerran kuussa. En myöskään nosta kummeja lapsen elämässä korkeammalle kuin ystäviä. Tiedän jo nyt sanoa että ystäväpiiri tulee häärimään vauvan ympärillä enemmän kuin osa alustavasti valituista kummeista. 
 
Olen tehnyt myös päätöksen että kasvokuvia en vauvasta tule julkaisemaan mediassa, ja tulen toivomaan sitä myös muiltakin kenen ympäröimänä vauva kasvaa. 
 

Niin hurjalta kuin kuulostaakin niin vietän tässä ensimmäistä äitiyslomapäivää. Haikein mielin tepastelin perjantaina töistä kotiin. Nyt on kuitenkin aika pitää itsestäni, vauvasta ja murusta huolta ja keskittyä siihen. Työt ei lopu ja ehdin niitä tehdä useammat kymmenen vuotta. Raskausviikkoja on nyt risat 33, joten ei mene kauaa niin ollaan jo lähtökuopissa. Suunnitelmissa on vauvan vaatteiden pesua ja kaikenlaista pientä näpertämistä, joten enköhän saa ajan kulumaan. 
Vaikka itsestäni ei vieläkään ole puhjennut lapsirakasta enkä osaa yhdistää söpöyttä kuin pieniin vaatteisiin ja vastasyntyneen mahdottoman pieneen sukkaan, niin silti luotan että ajan kanssa se side löytyy ja kasvaa omaan vauvaan. 
Uskon, että suurin vaikutus siihen että voin jatkaa luottavaisin mielin kohti tulevaa, on se kuinka muru on suhtautunut näihin kuukausiin ja kuinka innolla sekä avara katseisesti hän odottaa tulevaa. Sieltä löytyy järkeä, tukea ja ymmärrystä tilanteen mukaan. Rakastan sinua.
 
Tunteet, joita tuntee kun kuulee vauvan sydänäänet tai kun näkee hänen huiskuttavan ultrassa, on mahdotonta kuvailla sanoin. Ne olkoon aarteita omassa tunnelaatikossa. Jännittävää on myös ollut seurata masun kasvua, kuvat luo matkaa myös hyvin. Aion ikuistaa mahan kipsaamalla, saan siitä vauvan huoneeseen myös kivan yksityiskohdan.
 
Luulen, etten jatkossa tule tekemään suuria määriä vauvaan liittyviä postauksia, vaan jatkan tasaista linjaa niinkuin tähänkin asti. Työn alla on jo yhteenveto viime vuodesta ja suunnitelmissa on tehdä meidän kodista juttua huoneittain sitä mukaan kun saadaan remontteja tehtyä.
 
Tälläisin ajatuksin tähän vuoteen,
 
Tyde