Äiti

4.7.2017 //

 

Reilu kuukausi sitten oli äitienpäivä, minulle ensimmäinen äitinä. Ajattelin sen siivittämänä avata ajatuksiani äitiydestä. Minulle kohdistuneet äitienpäivä toivotukset ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja kieltämättä tuo titteli tuntuu omalla kohdalla vielä vieraalta.
Aluksi minun oli vaikea ajatella, että meillä on lapsi. Helpompi oli ajatella että meillä on vauva. Jotenkin huolettomamman kuuloista, vaikka tässä vaiheessa vauva tarvitsee tiivistä huolenpitoa ja uusia asioita opitaan koko ajan, mutta hän on avuton ja täysin vielä meidän avun tarpeessa. Tuskin olen väärässä, jos sanon että huolia on jokaisella äidillä ja huolet kasvaa lapsen kasvaessa. Niitä ei kaikkia vain ole helppo myöntää tai sanoa kaikille ääneen.  

Kun lukee netissä ihmisten mielipiteitä äitiyteen liittyen niin siellä on paljon kirjoituksia joista on helppo pahoittaa mielensä tai osa ärsyttää niin suunnattomasti että parempi kun ei lue kommentteja loppuun saakka. Varsinkin kun raskauden aikana tuli googletettua joka ikinen mieleen juolahtanut huoli ja vaiva. Tähän oli helppo sortua myös vastasyntyneen kanssa. Hengitystiheys ja nenäntukkoisuus sekä säpsähdykset ja kierot silmät olisi varmasti hakemieni asioiden top kymppi listalla ensimmäisen kahden viikon ajalta. Vauva.fi ja Suomi24 palstat ovat täynnä kaikkien kauhukokemuksia ja kommentteja joista kauhistua tai saada itselleen paha mieli ja huono äiti- tunne. Alussa varsinkin kun olo on melko haavoittuva. Neuvolassa huolehditaan todella hyvin myös meidän vanhempien jaksamisesta. Itse turvauduinkin paljon neuvolatätiin alusta asti ja päätin lopettaa googlettamisen. Onneksi, sillä olo on kevyempi kun ei lietso pelkoja aiheettomasti jokaisesti pienestä asiasta. Maalaisjärjellä pääsee todella pitkälle ja asiantuntijoilta saa laajakatseisemman vastauksen.
Mutta en sano myöskään että netti kannattaa täysin pois sulkea. Järkeä käyttämällä sieltä löytyy myös oivia vinkkejä arkeen ja tukea ajatuksiin. Negatiivisen ryöpyn vastapainoksi törmäsin pariin blogitekstiin ja juttuun, joissa on kerrottu asiat realistisella tavalla ilman nokittelua ja kuunnellen omia tunteita. Teksteistä myös kävi ilmi että nämä äidit ovat tunteneet aivan samoin kuin minä vauva-ajan alussa. Kuinka helpottavaa lukea, vaikka tiedänkin että suurin osa tunteista on aivan normaaleja.

Eräs äiti oli kirjoittanut näin: ”konkreettisesti en ole ollut niin yksinäinen koskaan kuin mitä vastasyntyneen kanssa.” Tämän paremmin ei ajatuksiani tekstiksi saa.

En ihmettele vaikka raskauden jälkeen onkin erittäin hyvät puitteet masennukseen. Alku vauvan kanssa on helposti suorittamisen tuntuista ja rutiinin etsimistä. Hetkittäin tuntui kuin eläisi jossain mustassa aukossa. Se on pelottavaa ja ahdistavaa. Luulen että murukaan ei täysin pysty käsittämään miltä se on minusta tuntunut, vaikka loistavasti hän on yrittänyt ymmärtää ja tukenut. Tässäkin asiassa on helppo ollut turvautua neuvolatäteihin. Tavallaan päivät toistavat itseään, mutta kuitenkaan et voi tietää etukäteen vauvan rytmiä. 

Vauva osaa ensimmäiset viikot viestiä pelkällä itkulla ja suurin osa ajasta menee syöden ja nukkuen. Yleensä itkulle on ymmärrettävä selitys, mutta on myös hetkiä kun mikään ei auta. Voit vain olla vauvaa lähellä ja luoda turvan tunteen. Kieltämättä olo oli usein melko neuvoton ensimmäisien viikkojen aikana. Aluksi oli hankalaa jättää vauvaa edes oman ruokailun ajan ajaksi yksin. Joinain päivinä tuntui että vessassa ei ehdi käydä ja kaiken, kuten kodin siivoamisen yritti ehtiä tehdä silloin kuin vauva nukkui. Niin harvoin sitä vain ehti, että jopa kauhistutti että tämmöistäkö tämä nyt jatkossa aina on. 
Muru oli viikon meidän kanssa kotona. Se oli suuri helpotus. Mutta kun muru palasi töihin niin toisaalta tiesin että on pärjättävä yksin mutta silti päivät, joille oli sovittuna neuvola tai kun sisko oli tulossa yökylään, olivat helpottavia. Helpotti todella paljon nukkumaan menemistä, kun tiesin että seuraavana päivänä on joku joka edes hetken on läsnä kun hoidan vauvaa. Halusin toki, että se on joku läheisistä tai kavereista. Neuvolassa ehdotettiin vauvakahviloita, jotta saisin saman ikäisten vauvojen vanhemmista seuraa mutta se vaihtoehto ahdisti silloin ja ahdistaa edelleen. En raskausaikana kaivannut paljoakaan toisten tarinoita ja mielipiteitä raskaudesta tai äitiydestä ja toimintatavoista enkä kaipaa niitä edelleenkään tuntemattomilta tai puolitutuilta. Jollain tapaa ärsyttää lukea muiden kommentteja siitä kuinka he syövät ruat kylmänä ja kun asiat on niin ja näin. Toki tässäkin asiassa on helppo nostaa ne negatiiviset asiat esille ja ne jäävät mieleen mutta sitä tämä vain on. Vauvan tarpeet menevät edelle. Ihanteellisin tilannehan olisi, jos jollakin kamuista olisi saman ikäinen vauva ja tilannetta eläisi yhdessä toisen äidin kanssa mutta siitä en päätä minä.

 

Meillä vauva söi kolmen tunnin kestoisia pätkiä useasti vuorokauden aikana. Tämä tarkoitti siis sitä että suurimman osan päivästä istuin tai makasin vauvan kanssa syöttämässä tätä. Imettämisen rankkuus yllätti mut täysin; ajan puolesta sekä taidon. Imetin reilun kuukauden. Koirasta luopuminen keskellä tunnemyrskyä lisäsi stressiä myös imettämisen suhteen ja loppujen lopuksi tein ratkaisun että vauvaa ruokitaan jatkossa pullolla. Tosin korvikkeella ja rintamaidolla niin pitkään kuin onnistun. Nyt vauva on ollut pidemmän aikaa pelkällä korvikkeella. Olen asian kanssa sinut, ainoastaan hetkittäin mietin saako vauva tarpeeksi läheisyyttä. 
Niinä viikkoina koin myös henkiseksi taakaksi sen kun vetäydyin syöttämään vauvaa useaksi tunniksi, vaikka olisi ollut mukava istua vieraiden seurassa. 
Vaikka ensimmäisten viikkojen aikana kylään ”tunkeilijat” ahdistaa ja ärsyttää, silti voin todeta että onneksi kavereissa kuitenkin oli oma-aloitteisuutta ja tahtoa niin että he kysyivät kylääntuloa niin etten voinut enää sanoa ei. Vauva on kuin lasista tehty pommi, tai siltä se ensimmäisinä viikkoina tuntui. Ei hajuakaan miten sitä käsitellään ja millä sen saa hiljaiseksi. Tai kun pohdit missä asennossa sitä ruokit. Siihen kun vielä pitäisi ottaa vieraat rupattelemaan niin a vot.

 

 

Aluksi oli todella vaikeaa lähteä ottamaan omaa aikaa esimerkiksi vain sillä että lähti käymään kaupassa. Siitä olisi voinut jollain tapaa nauttia ja hengähtää päivän touhuista, mutta se ahdisti. Usein vauva juuri niihin aikoihin aloitti iltaitkunsa ja muru jäi vauvan kanssa kotiin. Koin kotona olon yksinäiseksi sekä kotiin jäi vielä itkevä vauva ja tiesin pian palaavani takaisin itkun keskelle. Ajatukset karkasi: ”olenko nyt liian kauan pois” ”onko muru nyt äkäinen kun olin näin kauan pois” tai ”olisikohan hän halunnut lähteä kauppaan ns. pakoon itkevää vauvaa kun tietää ettei itkusta hetkeen tule loppua”. Aivan hölmöjä ajatuksia puolen tunnin kauppareissusta. Nyt jälkeen päin olen tiedostanut että en osannut rentoutua tuona hetkenä ollenkaan vaan pyöritin kodin tilannetta pääni sisällä. Sen takia tilanteet ovat ahdistaneet ja niistä on ollut mahdotonta nauttia. 

Vauvan kasvaessa päiviin muodostuu pikku hiljaa jonkinlainen rytmi. Kun vauvan rytmin alkaa oppimaan, on helpompi myös lähteä liikkeelle kotoa. Olen uskaltanut luottaa siihen että osaan tulkita vauvan unta ja käynyt hänen kanssaan kahdestaan kaupassa. Päivään tulee kiva katko kun käy huristelemassa tai esimerkiksi kamulla kylässä. Ollaan käyty kaupassa myös koko perhe. On piristävää vaihtelua liikkua kotoa koko sakki eikä tarvitse ahdistua kun toinen jää kotiin vauvan kanssa. Onneksi Julius viihtyy autossa, ja se on myös yksi keino saada loputon itku loppumaan.
Olisi ollut helppoa antaa ahdistukselle valta ja laittaa muru aina kauppareissulle, mutta nakutin päähäni että on pakko oppia ottamaan omaa aikaa. Tukahdutan jaksamiseni jos en koskaan ole kymmentä metriä kauempana vauvasta. Tämän olin itseasiassa jo päättänyt ennen Juliuksen syntymää. Myös neuvolatäti tiedusteli tätä asiaa raskauden loppuvaiheessa: kysyi ensin murulta kuinka paljon hän aikoo antaa minulle omaa aikaa ja sen jälkeen minulta kuinka aion luottaa vauvan murun hoiviin. Tiedän että Juliuksella on paras isi sekä tiedän ja luotan että Julius pärjää useammankin tunnin isin kanssa kahdestaan.
Tällä hetkellä vauva nukkuu päiväunia ja minulla on hetki omaa aikaa. Erilaista omaa aikaa. Voisin stressata siitä, milloin kuuluu itku vaunuista mutta istun tyytyväisenä tässä ja nautin olostani ilman minkäänmoista ajatustaistoa siitä miten tämän oman aikani käytän. Erona se, että tämän oman ajan kestoa en itse voi päättää. Päivästä riippuen päiväunien pituus on joko viisi minuuttia tai viisi tuntia. Jonain päivinä ehdin juuri ja juuri juoda kupin teetä kun taas toisinaan minulla on aikaa siivota koti. Nyt kun arkeen on jollain tavalla tottunut, niin tiedän että vauva nukkuu suurimmaksi osaksi päivistä pidemmät päiväunet. Viikkoon mahtuu joko päivä tai pari päiviä jolloin unet ovat juuri lenkin mittaiset. Tiedän siis, että jossain vaiheessa kuitenkin saan useamman tunnin sitä omaa aikaa. Ja nimenomaan sitä omaa aikaa, josta en tunne tippaakaan syyllisyyden tunnetta.
Nyt uskallan sanoa, että oivalsin oman ajan tarkoituksen totaalisesti kun muutama viikko sitten ensimmäisen kerran lähdin rullaluistelemaan vuoden tauon jälkeen. Havahduin siihen, kun hymyilin itsekseni laittaessani luistimia jalkaan. Reissullani meni tunti, enkä tuntenut minkäänlaista kiireen tunnetta kotiin. Nautin. Tähän meni kolme kuukautta, mutta kaikki aikanaan. 

Itsessään ei riitä että otan aikaa itselleni – minun pitää myös huomioida murun oma aika. Tämä on haastavaa. Meidän pitää yrittää löytää se kultainen keskitie niin, että kaikilla meillä kolmella olisi hyvä olla ja kumpaakaan meistä ei tukahduteta. Lähtökohtana se, että vauvalla on kaikki hyvin ja me vanhempina ollaan ne ketkä joustavat omissa asioissaan. Pitää omaksua se mitä meiltä vanhempina vaaditaan. Tässä olemme onnistuneet loppujen lopuksi hyvin. Olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa viimeistään parisuhteessa puhumisen tärkeys korostuu. Elämä on muuttuvassa tilassa ja kaikkea ei ehdi ajatella loppuun asti, tunteilla on omat sormet mukana ja helposti keskittyy vain vauvaan. Paristi on pitänyt sanoa ääneen se kuinka annan pyytämättä toiselle omaa aikaa, jotta saan oman ajan tarpeen esille. Hetkittäin vaikeaa on myös ollut tuoda esille se kuinka erottaa se mikä kuuluu omaan aikaan ja mikä ei. Minä olen se joka haluaa pyykätä, siivota ja huolehtia kodista. Mutta suoranaisesti viikosta toiseen asia ei voi olla niin, että se luokitellaan minun omaksi ajaksi ja käytän hetkeni imuroidessa.

Haastavinta kuitenkin ylivoimaisesti on yhteinen aika ilman vauvaa. Tässä vaiheessa ei toteuteta haaveita viikonlopun hotelliöistä ,viikon ulkomaan matkoista tai grillibileistä niin että molemmat ollaan taju irti nukkumaan mennessä. Tähän verrattuna on helppoa antaa toiselle omaa aikaa. Ja kyllä – tiedostan että parisuhteelle ei saada kahden keskistä aikaa joka viikoloppu vauva-arjen keskellä. Mutta meidän pitää muistaa, että emme ole vain äiti ja isi. Kun suhde on kunnossa, niin pystymme tiiviimmin huolehtimaan vauvasta yhdessä. Haluan myös muistaa mihin toisessa rakastuin, ja sen kuinka halusin tehdä meistä perheen juuri hänen kanssaan.

Isovanhemmat ovat mahdollistaneet meille omaa sekä yhteistä aikaa kiitettävästi. Juliuksella on vankkumaton verkosto heitä ketkä ovat valmiita huolehtimaan hänestä. Olemme käyneet murun kanssa ulkona syömässä sekä paristi leffassa, ihan kahdestaan. Olen joustanut elokuvavalinnoissakin tilanteen varjolla. Toinen leffa meni kyllä monen katsotun leffan ohi, joten voin luottaa seuraavillakin kerroilla murun makuun. Ennen niitä kertoja aion minä kuitenkin päättää seuraavan leffan! Tämä on meidän tyyli viettää kahden keskeistä aikaa, harvemmin istumme sohvalla Juliuksen mentyä nukkumaan. Loppujen lopuksi tärkeimpänä koen arjen keskellä olevat pienet asiat ja eleet toista kohtaan.
Nautin myös suunnattomasti meidän perheajasta, kun touhutaan Juliuksen kanssa yhdessä. Vaikka ulkoillen tai sitten köllötellen sängyllä ja naureskellaan Juliuksen touhuille hänen nauraessa mukana.

 

 

Vauva on lahja. Lisäksi vanhemmuus on mahdollisuus, mutta myös valinta. Tein sen valinnan ja sain mahdollisuuden, että huolehdin tästä aarteesta monen monta vuotta, hyvät yöunet ei ole aina taattu ja joistain asioista luovun tai ne tarvitsevat enemmän järjestelyä. Huolet ja huonot unet jää toissijaiseksi, kun mietin kuinka paljon tilalle saan. Jokainen itketty itku on kuittaantunut hymyllä ja naurunkiljahduksilla.

Väsymys on varmasti yksi isoimmista asioista, mikä vanhemmuuden myötä nousee tai nostetaan esille. Tai ihmisten puheista saa helposti käsityksen ja päällimmäiseksi ainakin omaan mieleen on jäänyt vain se ”kuinka uuvuttavaa vauva-arki on”. Jokainen meistä on yksilö ja yksilöitä ovat myös vauvat. 
Varauduin jo henkisesti ennen kuin vauva saapui, että joka yö ei nukuta yhtä soittoa kahdeksaa tuntia sikeästi. Rytmi myös unien suhteen tuo helpotusta elämään. Julius on todella hyvin alusta asti painottanut pitkät unet yölle ja pätkäunet päivälle. Parin viikon ikäisenä hän nukkui jo muutamasti 6,5 tunnin unet yöllä, tankkasi ja jatkoi unta vielä useamman tunnin. 
Juliuksella ei ole ollut kolmen kuukauden vaihetta jolloin hän olisi ollut todella itkuinen, ja että voisin sanoa että olisin ollut todella väsynyt sen myötä. Pitää olla tyytyväinen että meillä ainoastaan yksi yö neljän kuukauden aikana on mennyt itkien. Kuukauden päivät oli niin, että iltaisin saattoi mennä useampi tunti suoraa kurkkua huutaen mutta koliikin määritelmä ei täyttynyt. Itkuisuus on kuitenkin vähentynyt viikko viikolta. Usein itkun saa loppumaan kun vauvaa kantaa ympäri huushollia, mutta vajaan kahdeksan kilon paketti vaatii jo voimia että häntä jaksaa kantaa nämä vaaditut tunnit. Usein minulla on korkea kynnys pyytää murua tähän, koska tiedän että hän on väsynyt töiden jälkeen ja hän kantaa vauvaa vartin jonka jälkeen istahtaa sohvalle. Silloin tällöin koen, että nämä hetket ovat niitä joissa vain minä voin auttaa vauvaa tai edes helpottaa hieman hänen oloaan.

Mitä väsymykseen tulee, niin en koe itseäni tällä hetkellä väsyneeksi. Julius nukkuu yöt hyvin, ja syö kerran tai kaksi yön aikana. Nykyään osaan itsekin jatkaa unta heti kun olen vauvan syöttänyt. Olen myös oppinut ottamaan torkut sohvalla, samalla jos vauva sattuu nukahtamaan masulleni. Toisinaan on aamuja jolloin kiukuttaa kun silmät saa juuri ja juuri auki, mutta kiukku loppuu kuin seinään kun vieressä napittaa hymyilevä vauva joka aloittaa jokellukset heti herättyään. Vauvan hymy on jotakin selittämätöntä – sitä ei voi vastustaa ja et voi olla hymyilemättä takaisin. Meillä on myös toiminut se, että muutaman viikonlopun välein saan nukkua jomman kumman viikonlopun aamuista niin pitkään kuin nukuttaa ja muru ottaa Juliuksen hoiviinsa. 

Tämän hetkinen elämä ja arki luo hyvät puitteet kateuden tunteelle. Valehtelen, jos sanon että en kertaakaan olisi tuntenut kateuden tunnetta tämän vauva-arjen keskellä. Kateuden tunne tulee kun en ole tyytyväinen tilanteeseeni tai koen jotakin puuttuvan. Kuulostaa todella suurelle ja jollain tapaa pahalle noin ajateltuna. 
Pinnallisesti ajateltuna päiväni kuluvat vaippaa vaihtaen, vauvalle sopivaa asentoa etsien ja maitoa lämmittäen. Äkistään tuntuu että toistan vain samaa. 
Aluksi vauva ei osaa kommunikoida kuin itkemällä eikä minulla läheskään joka päivä ole täällä vieraana ketään kenen kanssa voisin höpötellä sitä sun tätä. Mainitsin tästä murulle. Hänen kommenttinsa oli että ei hänkään päivisin töissä juttele kuin työkavereilleen ja päivät ovat samanlaisia. Vastasin että silti, se on ollut hänen arkeaan jo ennen vauvan syntymääkin. Hän kysyi olenko katkera tai kateellinen. En osannut vastata tuohon silloin, mutta nyt tarkemmin ajateltuna olen. Olen kateellinen sillä hänellä on päivittäin sosiaalista elämää muutenkin kuin sosiaalista mediaa selaamalla. En myöskään ole päässyt vielä harrastusteni pariin, joissa olisin päässyt sosialisoimaan kodin ulkopuolelle. Joinain päivinä päivät vain tuntuu kilometrin mittaisilta vauvan kanssa kotona. 
Niinä hetkinä kun ehdin ja haluan selata somea, altistun vielä enemmän siihen että minulla on enemmän aineksia tuntea kateutta. On helppo verrata omaan tilanteeseen toisten päivityksiä lomamatkoilta tai asioiden parista mitä itse haluaisin tehdä. Onnekseni en koskaan ole ollut himomatkailija ja ulkomaan matkat on ollut ja on edelleenkin toteutetaan joskus-listalla. Myöskään helteiset päivät ja auringonottokuvat eivät tunnun pahalta, sillä en koskaan ole oikein viihtynyt aurinkotuolissa. Joten tarkemmin mietittynä, asiat jotka kateuden tunnetta nostattaa ovat hyvinkin pieniä. Huomaan kun viikot vierii ja vauva kasvaa että kateuden tunteeseen tulee muutosta päivä päivältä. Ja mitä enemmän asioita pyörittelen, sen enemmän tunnen ylpeyttä ollessani äiti ja kateuden tunnetta nostattaneet asiat saavat naurahtamaan. 
Enää en ole niin yksinäinen kuin vastasyntyneen aikana. Vauva kehittyy ja jokeltaa sekä nauraa jo useamman tunnin päivästä. Sanoinkuvaamattoman suuri apu on tähän myös ollut isovanhemmista ja siskosta. Kun heidän käsiin on voinut turvata vauvan ja näin ollen olen saanut toteuttaa asioita joista saan lisää energiaa taas arkeen, ja pääsen hetkeksi vauvakuplasta pois. Se mistä tällä hetkellä saatan joutua luopumaan tai joustamaan, niin pian saan tehdä sen yhdessä Juliuksen kanssa.  

En myöskään kaipaa sitä tietynlaista vapautta mikä oli ennen vauvaa. Tiedän, että saan nauttia siitä vielä, sillä aika menee hujauksessa. Julius osaa kierähtää jo selältä masulleen ja pian huomataan kuinka hän viihtyykin mummulassa ja me pohdimme miten se saadaan sieltä kotiin. Haluan muistaa hetkiä vauva-ajasta ja ikuistaa niitä. Suuresti kuitenkin odotetaan sitä aikaa kun Julius alkaa kävelemään ja kun saadaan hänet mukaan meille mieluisiin asioihin. Silloin näitä päiviä muistellaan luultavasti haikeudella, sillä silloin nautitaan harvemmin esimerkiksi siitä kuinka pyöreät posket pyörien Julius ihmettelee maailmaa masulla makoillen. Näinpä yhä useampana päivänä mielessä on, että pitää muistaa elää hetkessä ja nauttia kun saa seurata pienen kehitystä.

 

 

Sitten itse piruun. Nimittäin sosiaaliseen mediaan ja sitä kautta kännykkään sekä tietokoneeseen. Itselläni ehti mennä jo yli hermojen somen selaaminen äitiysloman alussa – kun istuin päivät yksin kotona ja selasin uudelleen ja uudelleen samat uutiset puhelimen näytöltä. Vauvan syntymän jälkeen tuli taas paluu siihen kuin olisi töissä – ei päiväs aikaan ehdi puhelinta selailemaan paria kertaa enempää. Vartin mittainen istahduskin teekupin kanssa tuntuu selittämättömän piristävälle iltapäivällä. Vaikka aikaa olisi useampi tunti vauvan unista riippuen istahtaa sohvalle ja selata puhelita tai katsoa tv:tä, niin sen teen todella harvoin. Minulle tärkeämpää on pitää järjestys kotona ja usein käytänkin tämän ajan siihen. 
Olen painottanut myös sitä että kun vauvan tai lapsen kanssa leikitään niin ei toisessa kädessä pitäisi olla puhelimen. Myönnän että sorrun tähän silloin tällöin jo nyt itsekin. Julius on nyt reilu neljä kuukautta ja vaatii päivä päivältä enemmän seuraa. Ei se riitä, että laitan hänet leikkimatolle jokeltamaan leluille ja jätän siihen. Hän on jo siitä fiksu jos hänen vieressään otat puhelimen käteen, niin itse ainakaan en voi vastustaa olla laittamatta puhelinta pois kun hän katsoo puhelinta kysyvästi ja sillä ilmeellä että sekö on tärkeämpi kuin hän. Toisaalta katse voi kertoa sen kuinka puhelin on kiinnostava. On surullista katsoa ulkoilevia lapsia hiekkalaatikolla, kun heidän seuranaan on kännykkää selaava vanhempi joka vähät välittää kun lapsi esittelee tekemäänsä hiekkakakkua. Tämänkin olen nähnyt. Sitten ollaan kierteessä, kun lapsi oivaltaa että tuo huomion vievä puhelin on kiinnostava ja häntä kielletään koskemasta siihen. Toivon todella, että itse en alistu moiseen ja minimoin puhelimen turhan käytön lapsen seurassa. Tein myös ennen vauvan syntymää päätöksen, että hänestä en julkaise naama kuvaa netissä ja tässä päätöksessä olen pysynyt. Kaverit ovat myös hyvin kunnioittaneet tätä päätöstä.
Väistämätöntä kuitenkin on se kuinka laite- ja netti painotteiseen maailmaan lapset kasvaa. Koulussa opitaan tabletilta ja kokeet tehdään netissä. Ehkä itse kuulun vielä nippa nappa siihen porukkaan ketä hirvittää sen kaltainen kehitys. Suhtaudun hieman varauksella niihin haasteisiin joita tulee kun suurin osa palveluista siirretään nettiin. Mutta positiivisesti ajateltuna; lapset välttyy näiden haasteiden pohtimisilta kun kasvavat suoraan tekniikan maailmaan

 

 

Löydän itseni käytöksestä ja olemuksesta todella vähän äidillisiä piirteitä. Tai koen etten ole kovin äidillinen. Tämä ei onneksi kuitenkaan pois sulje sitä että voin olla hyvä äiti.
Joitakin piirteitä olen huomannut viikkojen aika nousseen esille. Reilun kuukauden kohdalla sanoin omalle äidille, että nyt vasta olen oivaltanut vauvalle höpöttelyn. Muru höpötti vauvalle vaippaa vaihtaessa jo synnärillä, itse suoritin sen vaan tokaisten että nyt tehdään näin ja näin ja nyt ollaan valmiita.Huomaan itseni myös rauhoittuneen. Tai ehkä paremmin sanoen pinnani on pidentynyt. Iloisuus ja äänekkyys eivät ole kadonneet, mutta nykyään jään useammin seuraamaan tilannetta enemmän taka-alalle. Tuon mielipiteitä esille, mutta hillitymmin. Sekä pohdin asioita enemmän ennen kuin sanon ääneen. Olen myös oppinut olemaan välillä hiljaa. 
Tärkeysjärjestys on muuttanut muotoaan, ja vauvan hyvinvointi sekä tarpeet ovat menneet kaiken edelle. Huomaan myös että mietin ensiksi asioita vauvan kannalta tilanteesta riippumatta. 

Niinkuin kerroin jo äsken niin Juliuksella on mitä mainioin isi. Muru on pitänyt kaksi viikkoa isyysvapaitaan ja ollut meidän kanssa kotona. Kun pohdin asiaa itseni kannalta, toivoisin että vapaita olisi enemmän ja muru saisi olla samaan aikaan kanssani kotona enemmän kuin kolme viikkoa. Kun taas ajattelen Juliuksen kannalta, olen samojen ajatusten äärellä. Ja kun taas mietin murun osalta asiaa, niin kuvittelisin että hänkin haluaisi nähdä vauvan kehitystä enemmän kuin pelkästään viikonloppuisin ja muutaman tunnin arkipäivisin töiden jälkeen . 

Meillä on kuitenkin vajaan kahden viikon päästä edessä tilanne kun muru jää vauvan kanssa kotiin ja minä palaan töihin. Tästä aiheesta oli kirjoitettu myös eräässä blogissa. Tosin hieman erilaisin ajatuksin kuin mitä itse ajattelen. Asiasta kirjoittanut äiti oli sitä mieltä että isällä pitäisi olla enemmän vapaita vauvan kanssa mutta ei voisi ikinä antaa anteeksi itselleen sitä että lähtisi töihin kun vauva on neljän kuukauden ikäinen vaikka isä jäisikin kotiin. 
Monen ensi reaktio kuullessaan minun palaavan töihin on todella yllättynyt sekä kyseenalaistava. Loppujen lopuksi ymmärrys on tullut kun esille on tuotu murun jäävän kotiin. Monet ovat myös kannustaneet rohkeuttani. Luulen kuitenkin että tulen useaan otteeseen vielä törmäämään ehkä jopa syyllistäviin kommentteihin ja kysymyksiin. Toivoisin, että tässäkin asiassa kunnioitettaisiin jokaisen tekemää päätöstä. Luulen ja toivon, että vanhemmat eivät tee lapsien kannalta huonoja päätöksiä. Henkilökohtaisesti en tiedä vaatiiko tämä päätös niin rohkeutta. Tiedän, että voin olla yhtä hyvä äiti Juliukselle kuin olen tähänkin asti ollut ja tulen jatkossakin olemaan vaikka käynkin töissä hänen ollessaan viiden kuukauden ikäinen. Hymy nousee huulilleni kun pohdin miten täällä keksitään isi-poika -ratkaisuja. Ainakin muru on luvannut mennä Juliuksen kanssa rattaiden renkaat auringossa kiiluen jätskille (Julius ei syö jädeä).

Julius on nyt reilun neljän kuukauden ikäinen ja kehitystä tapahtuu joka päivä. Maistellaan pikku hiljaa kiinteitä ruokia ja uusia makuja. Tällä hetkellä päivät rytmittyy niin että vauva on keskimäärin kaksi tuntia hereillä, jonka jälkeen nukkuu 30 minuutin torkut. Hereillä ollessa höpötellään lähes taukoamatta ja yritetään ratkaista saloja ryömimiseen. Päivät kuluu paljon nopeammin kuin kuukausi sitten. 
Kasvatan lasta, mutta lapsi kasvattaa myös minua. Vaikka äitiys herättää välillä negatiivisiä tunteita ja kyseenalaistan itseäni, ei ole iki päivänä olemassa mitään mihin tämän vaihtaisin. En vaihtaisi päiviä, en keskellä yötä itkettyjä itkuja tai nukkumattomia päiväunia. Vaikka en koe olevani kovin äidillinen, niin silti tiedän olevani paras äiti Juliukselle omien äidillisten ajatusten ja piirteideni kanssa. Tuntuu että tykkään vauvasta päivä päivältä enemmän, ja kehityn touhuamaan sen kanssa luontevammin. Vaikka otan omaa aikaa enkä ole joka päivä 24 tuntia vuorokaudesta vauvan kanssa niin silti on sanomattakin selvää että rakastan Juliusta enemmäin kuin mitään muuta. Tykkään meidän perheestä. Tykkään meidän arjesta. Ja innoissani odotan mitä tuleman pitää pikku vesselin kanssa.