Huh, mitä menoa

Tiedättekö tunteen kun kirjoitat jotakin ja takaraivossa hakkaa ajatus siitä että kumpa vain asiat nyt todella menisi niin niinkuin toivoo ja kirjoittaa. Silti ajatuksen seassa on pelko. Pelko, että kun nyt sanon näin niin se meneekin päin prinkkalaa. Näin nimittäin pohdiin kun kirjoitin tekstiä sairaalasta pikkuveljen pissatulehduksen aikana. Tekstin viimeisimpiä lauseita taisi olla ”kumpa pöpö selätettäisiin kerralla ja päästäisiin arkeen. Rohkeasti sen ilmaisin mutta miten kävikään?

Pissatulehdus kyllä saatiin hoidettua sillä reissulla. Ja keuhkokuume epäily osoittautui vääräksi, kun kontrolli röntgenkuvassa näkyi edelleen sama tummentuma mikä sitten tulkittiin joksikin ns. luun varjoksi tmv. mikä lapsilla voi näkyä. Kotiuduttiin kymmenen päivän sairaalassa olon jälkeen. Mutta sitten. Kymmenen päivän päästä tästä Jasper meni muutamassa tunnissa päivällä tukkoiseksi, maito annokset puolittui ja hän käytti hetkittäin apulihaksia hengittämiseen. Lähdin viemään häntä terveyskeskukseen, josta meidät lähetettiin keskussairaalaan. Taas. Jos poikkeuksellisesti alkaneesta vauva-arjesta jo muutenkin oli tunteet pinnassa, niin oli tämä märkä rätti naamalle. Kun tiedät sairaalaympäristön ja olet elänyt siellä miltei pari viikkoa, on sinne järkytys palata. Vaikka pohjimmiltaan sitä on valmis tekemään kaikkensa lapsen eteen ja osaston henkilökunta on huippuporukkaa.

Keskussairaalassa oli vastassa tutut lääkärit ja hoitajat. Vauvalta pois suljettiin influenssa ja rs-virus. Näytteet niistä oli negatiiviset. Mutta tukkoisuuden ja huono syöntisyyden vuoksi meidät otettiin osastolle. Jasper sai pari päivää adrenaliinihöyryä parin tunnin välein, jonka jälkeen annosväliä pystyttiin vähentämään. Tavoitteena oli pärjätä ilman sitä, jotta kotiutuminen oli mahdollista. Paristi häneltä imettiin myös räkää ja keittosuolaliuostippoja kului paaaaljon. Tällä reissulla vierähti neljä päivää. Kotiuduttiin viikonloppua vasten keittistippojen kanssa ja hoitohenkilökunta painotti että herkästi sitten yhteys uudelleen jos vointi muuttuu huonommaksi. Edellä mainittu annettu ohje luo turvaa ja on tärkeä tietää että apua saa, silti se antaa aihetta myös negatiivisille ajatuksille; ”Mitä jos tuleekin takapakkia. Että täytyy tehdä päätös vauvan puolesta ja lähteä takaisin sairaalaan.”

Ajattelin useasti Jasperin kanssa sairaalassa ollessa, että nyt näitä lääkärikäyntejä tulee Juliuksenkin puolesta. Julius kun on vajaan kolmen vuoden sisällä sairastanut vain muutaman flunssan. Vaan sittenpä tipahdettiin pilvistä tämänkin ajatuksen kanssa. Perjantaina kun kotiuduttiin vauvan kanssa, niin sunnuntai iltana Julius loukkasi jalkansa. Suht helppoahan olisi jos tästä olisi tullut perus ”Käydään päivystyksessä, siellä jalka kuvataan ja kipsataan jos on murtuma. Tullaan kotiin loppu yöksi ja isi pääsee sitten aamulla lähtemään töihin.” Vauva oli vielä niin tukkoinen, että en halunnut hän mukana lähteä koko perheen voimin yli tunnin ajomatkan päähän päivystykseen. Onneksi meidän vanhemmat on olleet korvaamaton apu kaikin puolin tässä sairastelurumbassa. Mummu lähti minun ja Juliuksen kanssa kohti päivystystä sunnuntai-iltana yhdeksän maissa.

Palaan muutaman tunnin taaksepäin. Julius leikki iltapäivällä omassa huoneessaan, itse lähdin käymään kaupassa ja kun tulin kotiin, Julius nukkui sohvalla päiväunia. Otin vauvan syliini syömään ja torkkumaan, istuttiin Juliuksen viereen. Seitsemän maissa Julius heräsi ja laskeutui sohvalta alas lähteäkseen liikkeelle, mutta matka tyssäsi siihen. Jalka ei kantanut ja hän kaatui. Julius yritti uudelleen mutta jalka ei kestänyt kävellä. Teemu tuli katsomaan tilannetta ja kertoi että Julius oli huoneessaan itkenyt leikin ohella ja tullut sitten konttaamalla sohvalle.

Aluksi tuntui että jalkaterä olisi lämmin. Julius ei antanut koskea eikä kääntää jalkaa nilkasta. Soitin päivystykseen. Ohjeena tuli saapua lastenlääkärille, koska vamma on kysymysmerkki ja tapahtumista ei ole varmaa tietoa. Ei saatu kenkääkään jalkaan. Matkalla Julius itki hetkittäin ihan toivottomasti ja valitti varvasta. Lääkäriin päästyämme hän antoi kuitenkin lääkärin käännellä jalkaa ja varpaita normaalisti. Myöskään röntgenkuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Pari veriarvoa oli yli viitearvon mutta ei huolestuttavasti. Koska Julius ei päivystyksessä olon aikana alkanut varata painoa jalalle, otettiin meidät loppu yöksi osastolle (kyllä, sinne samalle missä Jasperinkin kanssa vietettiin aikaa) jotta aamulla katsottiin jalan tilanne sekä otetiin lisää kuvia, ultrattiin lonkat ja kontrolloitiin verikokeet.

Osastolle kun päästiin, niin hoitaja tunnusteli Juliuksen jalkaa ja huomattiin että hän aristaa sitä säären alaosasta. Nukuttiin kuitenkin muutama tunti ja aamulla palattiin lääkärin kanssa asiaan.

Aamulla jalka ei ollut sen parempi, Julius eteni konttaamalla. Tässä vaiheessa päähän hiipi jo ajatukset leukemian mahdollisuudesta, joka voi alkaa ontumisella tai sitten se ääripää että tälle ei koskaan löydy selitystä. Otin tämän lääkärin kanssa puheeksi ja hän kertoi että leukemia voi alkaa niin mutta veriarvoissa yleensä sitten nousisi joku arvo, mikä Juliuksella kuitenkin oli normaali.

Lonkissa ei ollut tulehdusta, uusissa röntgenkuvissa jotka otettiin laajemmalta ei myöskään näkynyt mitään poikkeavaa ja verikokeet oli niin ok että ei vielä aihetta huoleen. Saimme kipulääkereseptin, kontrolliajan vajaan viikon päähän ja huristimme taksilla kotiin.

Kontrolliröntgenissä ei näkynyt edelleenkään mitään ja ne pari veriarvoa oli edelleen yläkantissa. Sen suhteen tilanteessa ei muutosta. Kipu paikantui edelleen sääreen. Ainoa mitä ulospäin oli havaittavissa oli se että käteen toinen sääri tuntui lämpöisemmältä. Jalka petti monesti alta, jonka jälkeen Julius varoi sen käyttämistä. Kannoin hänet useampaan kertaan ulkoa sisälle ja leikit keskeytyi itkuun. Jossain vaiheessa polvi notkui huomattavasti sisään päin. Näin jälkikäteen ajateltuna Julius varmaan vaihteli jalan asentoa sen mukaan missä kipua tuntui vähiten. Koska jalka ei parissa viikossa tullut kuntoon, oli seuraavana vaihtoehtona magneettikuvaus. En halunnut sitä heti ensimmäisenä, koska se vaati nukutuksen ja isommat järjestelyt myös sairaalan puolelta. Jalka magneettikuvattiin 2,5 viikkoa tapahtumien jälkeen.

Säären alaosassa näkyi turvotusta ja muutosta luussa. Tässä vaiheessa löydöksestä lääkärit keskustelivat  myös yliopistollisen sairaalan lääkärin kanssa. Löydös sopisi krooniseen luutulehdukseen tai muuhun luuytimensairauteen. Lääkärinlausunnossa luki että ”myös leukemia mahdollinen”. Tässä vaiheessa pää oli jo ajatuksista niin tukossa, että en osannut enää edes panikoida. Hoin itselleni että päivä kerrallaan ja ennen sata varmaa diagnoosia ei auta menettää yöuniaan sen enempää. Lääkärit ovat hoitaneet kiitettävästi Juliuksen asiaa ja heillä on koko ajan ollut halu löytää vaivalle syy.

Verinäytteet lähti kauemmas viljelyyn, jonka jälkeen tulosten valmistuttua lääkärit pystyivät sanomaan että tässä vaiheessa leukemia on pois suljettu. Vaikka jalka hetkittäin oli jo parempi, mutta silti kipua ja kaatuilua oli edelleen, siirsivät lääkärit tutkimukset KYSsiin. Siellä olisi kuitenkin lähdetty jatkamaan taas röntgen kuvan kautta noin 5 viikkoa tapahtuneen jälkeen, niin käynti siirtyi Jyväskylään.

Jalka kuvattiin pari viikkoa sitten ja röntgen kuvassa näkyi murtumaan sopiva löydös. Se että murtuma näkyy vasta usean viikon jälkeen tapaturman sattumisesta, on taaperoilla ja lapsilla mahdollista. Ainut mikä mietityttää on se, miksei magneettikuvan löydös ollut selkeästi murtumaan täsmäävä. Joka tapauksessa meillä on vielä muutaman viikon päästä yksi kontrollikäynti, jossa jalka kuvataan. Pari vinksallaan ollutta veriarvoa ovat kääntyneet laskuun ja ovat niin lähellä viitearvoja että niitä ei enää oteta. Taidettiin siis selvitä säikähdyksellä. Näyttää siltä, että murtuma on parantunut vaivihkaa samalla kun on eletty kohti seuraavaa kontrolliaikaa. Ei ole ollut kipsiä tmv. Kipulääkettä on annettu muutamia annoksia pahimman kivun yllättäessä. On todella energiaa vievää seurata lapsen kipua. Kipua, minkä tunnistat itkusta voimakkaaksi. Väitän, että tämän myötä Juliuksella on myös neulakammo. Verikokeiden ottaminen saa pienen pojan tärisemään, kylmän hiki ja kyyneleet valuu poskille. Se repii vanhemmankin tunteita ääripäähän. Onneksi poikalapsilla on kiinnostus vempaimiin ja röntgenlaitteista on käyty pitkiäkin keskusteluja kotona. Laitteista on katsottu netistä videoita ja röntgenkuvia katseltu googlesta. Julius kertoo käynneistä isovanhemmille, mitä pidän hyvänä; laite tuntuu olevan enemmän mielenkiintoinen kuin pelottava.

Meidän arki on siis ollut todella rikkonaista. Julius on ollut kotona, sillä hänen hoitopaikkansa on kerrostalossa ja kun rasitus on pahentanut jalan kipuja ei hän ole voinut osallistua hoitoon. Nyt kuitenkin on päästy palaamaan arkeen; Julius on ollut muutaman päivän hoidossa ja itse olen viettänyt Jasperin kanssa aikaa kotona.

Lasten sairastelujen ja tapaturman lisäksi oma vointini on synnytyksen jälkeen ollut huono. On huimausta, raajojen pistelyä, puutumista ja jumeja ympäri kroppaa , minkä vuoksi olen käynyt lääkärissä useaan kertaan. Kieltämättä hyvät aineksethan tässä on ollut ahdistukseen, joka luultavasti on aiheuttanut valtaosan fyysisistä oireistani. Henkinen kuorma on ollut iso ja huoli on syönyt energiaa valtavasti.  Lisäksi Jasper nukkuu nimenomaan öisin vaihtelevan huonosti. Nyt takana on muutama fysioterapia käynti ja vihdoin mulla on toiveikas tunne että tästä olo vielä tasaantuu. Päivällä Jasper nukkuu rattaissa kuudenkin tunnin unia, mutta Julius kun ei nuku enää päikkäreitä ei itsellä ole mahdollisuutta nukkua päivisin. Näinä päivinä kun Julius on hoidossa, olen alkanut touhuta omia energiatasoja nostavia juttuja päivisin. Flunssakaudesta huolimatta, on uskallettu myös nähdä kavereita ja se on piristänyt huomattavasti. Kyllä tämä meno tästä muuttuu vielä parempaan, luotan siihen.