22.10.2017 //

Eletään melko vauhdikasta vauva-arkea tällä hetkellä – kaikenlaista sattuu ja tapahtuu enemmän ja vähemmän.

Siitä sainkin ajatuksen kirjoittaa pienesti tavoitteista ja tavoitteista. Positiivisistä ja negatiivisistä. Enkä mistä tahansa tavoitteista vaan äidin tavoitteista.

On mom goalseja ja mom goalseja. 
 

Aloitan niillä negatiivisillä, joista ei oikeastaan voi tavoite -nimikkeellä puhua, mutta toisaalta niistäkin löytyy tavoite eikä niitä aina voi välttää. Tarkoitan tilanteita joissa tulee oikein superäiti -olo. Huonolla tavalla.
Meillä eletään sitä vaihetta Juliuksen kanssa, jossa konttaus ei enää riitä vaan suunta on pystyyn ja eteenpäin. Ikää on vasta nippa nappa kahdeksan kuukautta joten siitä voi ynnätä lopputuloksen kun vauhtia on sata ja järkeä ei sitä pienintäkään hippusta. 
Meillä on kaaduttu suorilta jaloin kovalle lattialle pää kolisten, meillä on tiputtu sängystä parikin kertaa* ja on sormetkin tainneet olla oven raossa väärällä hetkellä. Voit arvata kuinka olo on kuin huolehtija-kuningattarella. Suurin mikä omatuntoa siinä vaiheessa kolkuttaa on se että osan tapahtuneista olisi voinut estää. Mutta tekemättömiä ei saa tekemättömäksi ja sitä on turha jäädä murehtimaan. Toisaalta osa vaan tulee kehityksen ohella. Esimerkiksi sängystä tippuminen on asioita joita pohdin tovin huolesta soikeana omassa mielessäni, mutta niille kenelle olen sen ääneen sanonut ovat kaikki sanoneet että heidänkin lapsi on tippunut ja että jokainen tippuu varmasti kerran lapsuuden aikana. Eihän se ole tavoite että lapsen TÄYTYY tippua sängystä elämänsä aikana tai että kolhuja tulee 58 kappaletta. Tavoitteena voi kuitenkin olla se että opettelee varautumaan että kolhuja tulee ja niiden myötä käsittelemään mukana tulleet äidin tunteet. 
Olen myöskin sitä mieltä, että ei lasta voi pumpulissa kasvattaa. En tarkoita että jos lapsi on päätön,että vanhempikin on. Olen karsinut meidän huushollissa vaaran paikat minimiin. Liioiteltuna olisi kuitenki järjetöntä nostaa kaikki huonekalut varastoon sen takia että jos Julius niitä vasten könytessä kaatuukin. Pitäähän lapsen oppia. Ja se oppii kokeilemalla.

*Jos mieleen nousi kysymys miten toimimme kun Julius tippui sängystä niin kerron tässä. Julius oletettavasti konttasi keskellä yötä sängyn reunalle ja tipahti. Heräsimme kolahdukseen ja itkuun. Itku oli hyvä merkki, tiesimme että Julius on tajuissaan. Nostettiin pikku-ukko syliin, ja herätettiin se täysin. Seurattiin hetki sen toimintaa (lähti konttamaan ja naureskeli). Herätimme sen uudelleen kesken unien ennen aamua ja seuraavan päivän seurasimme ettei hän ole normaalia uneliaampi tai ns. laiskempi. Tällä kertaa ei tullut edes kuhmua. Vanhempien säikähdys ja huoli oli siis tilannetta pahempi, onneksi näin!

Kolhut koventaa ja jossain vaiheessa ne kehittää varovaisuuden. Tai niin toivon. Jostain kuitenkin luin että varsinkin poika lapsien kanssa ei kerta riitä päivystysreissujen määrässä. Karua, mutta pitää paikkaansa luultavasti useammankin kohdalla. Toki tähän vaikuttanee se kuinka herkästi lapsen vie lääkärille. Enempää en siihen lähde ottamaan kantaa – jokainen tekee ratkaisut tilanteen mukaan.

Kun Julius alkoi liikkumaan enemmän päättömästi, harkitsin pitkän tovin konttauskypärärän hankkimista. Kysyin kavereilta mielipiteitä sekä painin ajatuksissani onko se ylisuojelevaa ja oppiiko Julius iki päivänä varomaan vai turvautuuko se kypärään. Tilasin kuitenkin kypärän ja luotan edelleenkin siihen, että kun Juliuksen tasapaino kehittyy niin voidaan turvallisin mielin jättää kypärä pois.
Nyt kun kypärä on ollut kuukauden verran käytössä, niin olen tyytyväinen että hankin sen. Julius ei edes huomaa että se on hänen päässään ja on pitänyt sitä hyvin. Se on pehmentänyt kolhuja, ja pikkuhiljaa on myös kehityksen merkkejä varovaisuudessa. Vaikkakin Julius kuikuilee pöytien etäisyyksiä ja pyörähtää kuin hyrrä tasapainon pettäessä yhteen käteen nojatessa, niin osaa se jo laskeutua suorilta jaloilta hallitusti pylly edellä, kyykyn kautta. Hiljalleen se oivaltaa myös kuinka kypärän voi nostaa päästä pois, mutta touhun keskellä se onneksi pysyy päässä. 

Sitten niitä todellisia momgoalseja. Ne on hetkiä kun tuntee rakastavansa pientä niin paljon että ei kuuna päivänä olisi pystynyt kuvittelemaankaan kuinka paljon jotakin voi rakastaa. Ne on myös hetkiä joita ei voi sanoin kuvailla. Tai ehkä juurikin sana ”momgoals” on sopiva. Hetkissä tuntee onnistuneensa äitinä. Vauvalta saa pitkän hymyn, vauva painaa luottavaisesti pään rintaa vasten tai nukahtaa tuhisten kainaloon. 

Lähi viikkoina on muutamia kertoja myös tullut kylässä ollessa esille se kuinka Julius kiiruhtaa äidin tai isin luo kun tulee suru puseroon. Pikkuhiljaa alamme saada enemmän ja enemmän takaisin niitä rakkauden ja luottamuksen osoituksia mitä on tähän asti selkeillä eleillä tuotu esille vain meidän vanhempien puolelta. Niinpä pusuja ja haleja odotellessa.
Tähän on hyvä lopettaa ja lähteä nauttimaan lenkistä tämän pikkuhurmurin kanssa.