You left the the paw trail

16.12.2017 //

Äskettäin tuli kuluneeksi yhdeksän kuukautta siitä kun Nella pääsi koirien taivaaseen. Nimenomaan pääsi, sillä vaikka se tuntui ja tuntuu hetkittäin edelleen kaipuuna niin se oli helpotus.

Nella söi lähes pennusta asti kilpirauhaslääkkeitä. Pari vuotta sitten siirryimme erityisruokavaliolle virtsakivien takia. Ja korvatulehduksia oli 1-3 kertaa aina vuoden aikana lähes tulkoon tuon koko vajaan 12 vuoden aikana. Luopumiseen osasi siis valmistautua pikku hiljaa sen mukana mitä enemmän ikää Nellalle tuli.
Viime joulun tienoilla olin jo 90% varma että edes uutta vuotta Nella ei näe. Sen toinen takajalka alkoi jäykistyä ja liikerata rajoittui niin että askel tuli pitkälle mahan alle ja tasapaino petti. Kohtaukset oli ohimeneviä, muutaman askeleen mittaisia. Asia jäi taka-alalle ja Nella porskutti vielä iloisesti reilut kolme kuukautta.

3. maaliskuuta olimme olleet vauvan kanssa vajaan viikon kotona ja nukuin aamulla pienet torkut kun vauva oli jatkanut uniaan. Heräsin kun Teemu puhui puhelimessa. Katsoin samalla puhelinta ja äiti oli laittanut viestin että vievät Nellan eläinlääkäriin samalla kertoen lyhyesti oireista. Vastasin vain että rapsutukset Nellalle ja tehkää päätökset sen parasta ajatellen.

Katsoin kelloa ja odotin porukoiden yhteydenottoa. Kun useampi tunti oli mennyt, ajattelin että kaikki on hyvin. Meille tuli myös vieraita tässä välissä.
Sitten ovikello soi. Porukat olivat oven takana. Katsoin alas. Ilman Nellaa. Katsoin iskää silmiin ja tajusin tilanteen. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Muistan ajatelleeni että onko Nella auton kyydissä, missä sen hihnat ja miten Nuppu nyt pärjää. Muutenkin kun ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli hieman huuruista ja totuttelua, niin tilanne musersi ja tuntui niin pahalta.

On onni, että porukat hoiti tilanteen. Itse koen olleeni niin hötössä, että päätöksistä ei olisi tullut mitään. Iskä oli vaatinut eläinlääkäriltä ajan, ja onneksi olikin sillä Nellalla oli märkäkohtu. Reippaasti Nella oli kävellyt eläinlääkärille, mutta romahti sitten odotustilassa. Kohtu oli puhkeamispisteessä, ja hädin tuskin kesti enää eläinlääkärillä nostamisen pöydältä lattialle. 

Sovittu oli, että jos koirille tulee leikkaushoitoa vaativia sairauksia tai vaivoja vanhemmalla iällä, niin ratkaisu on eutanasia. 
Nella tuhkattiin ja haimme uurnan muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta. Hautasin Nellan kesällä. 

Niinkuin aikaisemminkin jo olen sanonut niin joskus täytyy luopua jostakin että tilalle saa jotain.Tässä tapauksessa sain Juliuksen ja Nella matkaa muistoissa.

 

Nella ja Nuppu tulivat meille pentuina samana päivänä vuonna 2005. Vaikka välillä oli rajujakin yhteen ottoja, silti toisen perään vinguttiin ja  sohvalla torkuttiin vierekkäin.
Nyt kun Nupun kanssa touhuaa, niin usein ajattelee että olisipa Nellakin vielä touhuamassa. Ehkä se touhuaakin tuolla jossain.

Tähän astisen tekstin olen suurimmaksi osaksi kirjoittanut usea kuukausi sitten. Silloin kun Nuppu oli vielä täällä. Mutta nyt täytyi otsikkokin keksiä uusiksi ja tilanne on toinen. Nuppuakaan ei enää ole. 

Nupun kunto romahti päivässä heinäkuun puolessa välissä. Se ei enää noussut paikaltaan, ei kiinnostunut pullan tuoksusta eikä heiluttanut häntäänsä. Vietin viimeistä virallista äitiyslomapäivää kun äiti laittoi viestin että tänään on Nupun jäähyväiset – lähtisinkö kyytiin viemään sitä. 
Nuppu nukkui koko matkan, reagoimatta mihinkään. Kerran se oli matkan aikana noussut pystyyn – risteyksessä jossa iskä oli jatkanut omalla autollaan toiseen suuntaan. Kannoimme äidin kanssa Nupun perille asti, se ei yrittänyt enää edes nousta. Tuskin jalat olisi kantaneetkaan. 
Luultavasti jokin sisäelin oli revennyt sillä masu alkoi täyttyä verestä eikä suonia löytynyt. Tavallaan tilanne ei ollut kovin surullinen. Tilanteessa oltiin siinä pisteessä että ratkaisu oli täysin oikeanlainen Nupun parhaaksi.
Kuiskasin Nupulle että vie mennessään Nellalle terveiset. Muutamat kyyneleet valutettuna, meillä on kasapäin muistoja molemmista yhdessä ja erikseen. Nuppu tuhkattiin myös ja äiti on sen haudannut Nellan viereen. Siellä ne jatkavat matkaa yhdessä, niinkuin koko elämänsä – lukuunottamatta näitä viimeisiä kuukausia.

Kerta toisensa jälkeen tajuaa, miten vaikea on ymmärtää sellaista mitä itse ei ole kokenut. Kuten vaikka lemmikistä luopuminen. Helppo on kommentoida koko kliseiden litanja siitä kuinka lemmikki oli jo tarpeeksi vanha kuolemaan tai vähätellä kuinka uusia saa. Loppujen lopuksi et koskaan voi täysin tuntea niin kuin toinen tuntee.

Nyt kun olen nämä tarinat tänne kirjoittanut luettavaksenne niin olen miltei maalissa luopumisprosessissa ja voin, vielä pienellä haikeudella, muistella hetkiä 12 vuotiselta matkalta näiden kahdeksan tassun kanssa.

Karvaisen ystävän lojaalisuuden voisin haluta jokaisen tuntevan.