Eilen käytiin pariterapiassa, kotitehtäväksi oltiin saatu listata asioita mitkä on meille tärkeitä, pelottavia jne. Miehelle tärkeitä asioita olivat mm. oma ura, harrastukset sekä lapsuuden että nykyinen perhe. Pelkoina oli ero. Minun listaukseni oli kilometrin mittainen mutta erosi selkeästi miehen ajatuksista. Minulle perhe, iso perhe, ja perus kliseiset asuntolaina ja häät olivat tärkeitä. Pelkolistalle pääsi terveys, jaksaminen, tulevaisuus, töihin paluu, miehen jaksaminen jne.

Jäsennänkö minä vain tehokkaammin ajatuksia vai voiko toisen ajatukset, toiveet ja pelot todella olla noin… öh… en keksi edes sanaa sille. Yksinkertainen on väärä, ehkä.

Terapian jälkeen riitelimme. Esiin putkahti taas asuntolaina ja nyt riitelimme myös ubelmiemme eroavaisuuksista. Mies ei halua enempää lapsia ja minä todella rakastan oloani kotona, antaen kaiken lapsilleni. Mies vetoaa masennukseeni, että enhän minä jaksa nytkään, vaikka masennus johtuu ihan muusta kuin lapsista. Lapset antavat minulle iloa ja syyn elää!! Tunnen olevani loukussa. Vuodet vierivät ja minä vanhenen. Minulle ei ole vaihtoehto erota lapsiasian vuoksi mutta mies vilautti eilen sitäkin korttia. Hän on siis tosissaan.

Ja kuulemma minulle tekisi hyvää palata töihin! En ymmärrä, olenko tosiaan näyttänyt siltä että vihaan kotona oloa, lasten kanssa oloa? Koska se on todella väärin! En tule onnelliseksi uudessa oravanpyörässä, missaten lapsilleni tärkeät vuodet luoden uraa tai hapantuen Siwan kassalla. Niitä ehdin myöhemminkin mutta lapsuutta ei. Pelkään etten voi olla enää avoin surkeista tunteistani miehelleni. En halua että ne tulkitaan väärin.

Myös häät oli hyvä kestoriidan aihe. Minä kaipaan jotain konkreettista luottamuksen ja sitoutumisen merkkiä ja mies tulkitsee asian niin että minulle kelpaa vain sormus. Kävi myös ilmi ettei mies olekaan meidän suhteesta niin varma kuin on antanut ymmärtää. Vaikka hän on TAAS vannonut että me selvitään tästä.

Hitto kuin paljon tyhjiä sanoja voi ihmisestä tulla ulos?!

Että häät ei kyllä tosiaan ole ratkaisu, sillä se olisi pahimmillaan vain lisää tyhjiä sanoja. Niitä en kaipaa, vaan jotain mikä tulee suoraan sydämestä ja rehellisenä. Tunnen alkavani käpertyä taas kuoreeni, ei tunteista puhuminen ja avoimuus ole saanut mitään hyvää tähänkään suhteeseen. Vain riitoja ja pahaa mieltä ja vain koska minä yritän kertoa mitä päässäni liikkuu ja mitä minä todella haluaisin.

Pitäisi oppia arvostamaan itseään mutta kuinkas arvostat kun omista mielipiteistä tulee riita? Haluaisin tällä hetkellä lopettaa oman terapiani, se vääntää vain minut enemmän solmuun.