Äitinä ulkomailla
On varmasti melkein ihan sama olla äiti missä vaan. Äitiys on silti vaikeaa välillä, se väsyttää, se on ihanaa, se on opettavaa ja se on kaikkia mahdollisia tunnetiloja.
Mä sain mun lapsen täällä Ranskassa enkä ole koskaa ollut Suomessa asuessa äiti. En tiedä tarkalleen synnäreistä, neuvoloista, leikkipuistoista tai päiväkodeista. Tiedän niistä muiden kautta ja päiväkoti maailmaa tunnen työn kautta. Äitinä en niitä tunne. Silti vertaan elämää täällä ja Suomessa. Olen onnekas että saan vielä olla vajaa yksi vuotiaan poikani kanssa kotona, onnekas että Maxille se on ok ja rahallisesti se on vielä mahdollista. Onnekas ettei mun tarvinut laittaa pientä 3kk vauvaa hoitoon.
Mun ystäviin täällä kuuluu vain ulkomaalaisia äitejä. Yksi on englantilainen, yksi lähtöisin Puolasta ja yksi on Ukrainasta. Muutamia tuttuja on lisäksi muualta päin maailmaa. Yhtään ranskalaista äitiä mulla ei ole ystävänä. Suurin syy ei niinkää ole kieli vaan se, että ranskalaiset äidit palaa pian lapsen syntymän jälkeen takaisin työelämään. Muualta tulleet on useimminen miehensä työn perässä täällä ja sen takia ovat kotiäiteinä. He sitten järjestää päivisin muskareita ym. tapaamisia.
Paljon tapaan äitejä ketkä ovat täällä vain hetken ja vaihtavat taas maata. Mä kuitenkin asun täällä ihan vakituisesti. Tämä on mun koti. Meillä ei ole asuntoa miehen työn kautta, isompaa palkkaa työn takia ja mun on pitänyt päästä sisään tähän systeemiin. Välillä on vaikea ystävystyä toisen äidin kanssa kun tietää hänen lähtevänsä pois. Mä kuitenkin sitten jään tänne jatkamaan arkea.
Eniten mä kaipaan omia ystäviä. Ystäviä Suomesta. Ehkä sen takia, että meillä lähtökohdat on samanlaiset ja kasvatus suomalaiseen tapaan samanlaista. Kuten olen aiemmin kirjoittanut siitä miten britti äidit antaa lapsille koko ajan naposteltavaa tai ettei ranskalaiset lapset ulkoile sateella. Sitä etsii omaa paikkaa äitinä täällä. Kaipaa omia tapoja ja kulttuuria.
Mulla on fyysisesti heikko tukiverkosto täällä. Mun vanhemmat, sisarukset ja ystävät asuu kaukana. Maxin perhe asuu myös parin tunnin ajomatkan päässä joten ei heistäkään ole apua nopeasti. Mä koen kuitenkin, että mulla on todella vahva henkinen tukiverkosto. Kaikki mun läheiset on helposti tavoitettavissa puhelimen ja netin välityksellä. Mun parhaan ystävän kanssa viestit vaihtuu tiuhaan tahtiin ja välillä tuntuu että toinen on ihan tossa vieressä. Mutta tämä toimii vaan jos molemmat on kiinnostuneita toistensa elämästä.
Ei elämä täällä huonoa ole. Syksyt jatkuu pitkään lämpöisenä ja kylmä sateinen talvi on aika lyhyt. Terveydenhuolto on erittäin hyvää ja saa ihan itse päättää kenet lääkärin tapaa. Voi löytää itselleen sopivan henkilön. Vaikka välillä olisi kalliimpi lääkäri eikä kaikkea rahaa saa takaisin niin silloin palvelukin on jo paljon parempaa. Ihmiset on ystävällisiä lapsille vaikka kadut ja kaupat ei olekaan suunniteltu rattaiden kanssa liikuttavaksi. Lapsi saa aina hymyjä ja kehuja. Raskaana ollessa bussikussi kuulutti antaa tilaa täydessä bussissa kun masun kanssa astuin sisään. Ruoka ei ehkä aina ole mun lempparia mutta hei se tuore lämmin leipä aamulla. Jes.
Eikä se elämä Suomessakaan täydellistä ole. Se vaan välillä unohtuu kun asuu kaukana.