Perhehaaveet

Tämä on henkilökohtasin blogi postaus jonka oon tähän asti kirjottanu. Jonkun aikaa tää on jo ollu valmiina mut oon vaan siirtänyt julkasemista. Mutta koko ajan tiesin, että tuun tän jossaa vaiheessa laittamaan tänne.

Mulla on aina ollu haaveena saada oma perhe. Meni pitkään löytää hyvä mies rinnalle ja piti sitte Ranskaan asti tulla, että se löytyi. Ja kun löytyi en ole irti päästänyt. Jonkin aikaa puhuttiin perheen perustamisesta ja sen ajoituksesta. Nopeesti myös huomattiin päätöksen jälkeen, että mä olen raskaana. Parin positiivisen testin jälkeen oli vaan uskottava, että totta se on. Ajateltiin pitää eka meidän pienenä salaisuutena ja kertoa myöhemmillä viikoilla molempien perheille. Haluttiin kertoa kasvotusten ja sopiva hetki oli tulossa kun Suomen loma läheni. Oli jännää aikaa ekat viikot, sitä alkoi ajatella tulevaa ja suunnitella kaikenlaista. Sitten elämä otti uuden suunnan.

Se mitä kaikki odottajat pelkää. Sain keskenmenon rv 8 eli aikasessa vaiheessa mutta se kuinka niin pieneen on voinut jo niin paljon kiintyä on uskomatonta. Niitä tunteita on vaikea käsitellä ja on vaikea ymmärtää miksi. Vaikka keskenmenon riskit tiesin tarkalleen niin kova järkytys se kuitenkin oli. Mun ”onni” huonossa tilanteessa oli se kuinka luonnollisesti mun raskaus meni kesken. Mä halusin kontroilloida tilannetta sen minkä pystyin ja tietää mahdollisimman paljon (minä lähihoitaja otti kai työroolin päälle). Se teinkö oikein, niin muuta en tiedä kun kaiken tän jälkeen koin olon rauhalliseksi.

Pientä lisävaikeutta tuo taas tämä kieliongelma vaikka osa lääkäreistä puhuu vähän englantia mutta me ollaan todettu parhaaksi mennä yhdessä mun avomiehen kanssa vastaanotolle. Sillon asia tulee varmasti selväksi kun hän puhuu ranskaa lääkärin kanssa. Yleensä tää ei mua haittaa mutta nyt oli jotenkin ahdistavaa kun yhteistä kieltä ei kunnolla ollut. Se, että ei täysin tiedä mitä tapahtuu tai mistä puhutaan sekoitti mieltä entisestään. Tosin niin hyvin hän mulle tulkkaa, että ei multa mitään tietoja saamatta jäänyt.

Mun tapa on puhua ja puhua paljon. Käydä asiaa läpi uudelleen ja uudelleen. Antaa surun tulla ja mennä. Me kerrottiin kaikille läheisille ja mä kerroin parhaille ystäville. Mun oli saatava jakaa mun suru koska sillä se helpotti. Oli tärkeetä tietää, että me ei olla yksin tän asian kanssa. Näistä asioista ei vaan kukaan puhu ja pidetään jotenkin piilossa ongelmat.

Nyt uusia mahdollisuuksia kohti ja koitan pitää mielen positiivisena.