Poskisuukot

Tuli tämä asia mieleen kun oon miettiny kulttuurieroja täällä ja Suomessa. Poskisuukot. Tässä asiassa mä olen jäykkä suomalainen, valitettavasti. Aluksi pääsin välttelemään tätä aika hyvin mutta kun aloin tutustua enemmän ihmisiin ja heidän tuttuihinsa niin alkoi tulla tapa tutuksi.

Voi se hetki kun tervehdyksen aika tulee tää tyttö kangistuu kauhusta ja odottaa paniikissa tulevaa..nyt se sieltä tulee. Hymyile. Kumpi poski ensin, älä vaan mene väärään suuntaan ja täräytä keskelle. Tilanne jossa on paljon ihmisiä kerralla on jännittävä. Se on käytävä kaikki yksitellen läpi. Tää suomityttö taas tulis ovesta sisään hihkasis terve kaikille kerralla ja homma selvä. Sama lähtiessä, toimii. Tai jos tervehditään kunnolla mä oon luonnostaan käsi ojossa valmiina kättelemään. Omassa ystäväporukassa  ja perheen kanssa mä on tottunu halaamaan ja tuntuu taas oudolle, että sama poskisuukko annetaan puolitutulle ja parhaalle ystävälle (tosin tapansa kullakin). Täällä kun oon asiasta jutellu niin halaus koetaan todella läheisenä eikä niin helposti halailla.

Näitä tilanteita

Avomiehen perheen tapaaminen ekaa kertaa oli jännittävää muutenkin saati sitten piti jännittää niitä poskisuukkoja. Ovella alko polvet tutista. No niin sisään vaan. Kuka ensin? Onko tässä joku järjestys? Jospa mä vaan seison paikoillani ja ne tulee mun luo. Seuraa niiden liikkeitä. Suukko, suukko, hauska tavata. Seuraava. Huh selvisin siitä. Sitten hän kertoo vanhemmilleen, että mä en ole tottunut näihin poskisuukkoihin. No niin epämukavuus tervetuloa. Meidän lähtiessä ne ei sitten tiennyt voiko niitä suukkoja antaa vai ei. Hymyile! Hei, hei!

Nykyään menee jo paremmin omalla painollaan vaikka vieläkään en aloitetta tee vaan odotan toisen esimerkkiä sekä suunnan antoa. Pitänee vielä kerryttää näitä Ranskan vuosia, pikkasen karistaa jäykkyyttä ja poskisuukkoja harjoitellen.